Potilas on täysin terve!

Blogiani on tänään katsottu yhtä usein Suomesta, Venäjältä ja Yhdysvalloista :O Reilun viikon aikana sivuja on tutkittu yhteensä yli 250 kertaa, joista yli 200 Suomesta. Vakituisia lukijoita, jotka käyvät katsomassa uusimman postauksen muutaman tunnin sisällä, näyttäisi olevan kymmenkunta. Pysykää kanavalla – minulla on vielä paljon sanottavaa.

Aion kirjoittaa melko usein siihen asti, kunnes saan perustarinan tuoduksi tähän päivään. Kirjoitan kuitenkin useimmmiten iltaisin, kun olen takonut palkkani eteen näppistä jo tuntikaudet, joten antanette anteeksi, etten ole aina terävimmilläni. Olen päättänyt olla huolittelematta tekstejä jälkeenpäin. Ainakaan paljon.

--

Minua jännitti, mitä lääkärissä tapahtuisi. Olin aiemmin saattanut lääkäriin vain lasta, mutta nyt potilaana oli oikeustoimikelpoinen, täydellä itsemääräämisoikeudella varustettu aikuinen. Mitä, jos ajautuisimme ilmiriitaan lääkärin edessä? Minä väittäisin, että omaiseni muisti pettää, mutta hän kieltäisi kaiken.

Lääkäri tapaisi ensi kertaa sekä minut että omaiseni. Hänellä ei olisi mitään taustaa, jota vasten peilata omaiseni tai minun sanoja (en toki kuvitellut, että hän ehtisi lukea omaiseni potilastietoja ennen käyntiä). Kumpaa hän uskoisi? Uskaltaisinko väittää ylipäätään mitään vastaan, jos omaiseni alkaisi satuilla?


Asetin itselleni tavoitteen. Minun pitäisi välttämättä saada suustani yksi ja vain yksi lause: "Epäilen, että omaiseni muisti on heikentynyt." Jos lääkäri olisi pätevä, hän tietäisi, mitä sen jälkeen pitää tehdä.

Menin hyvissä ajoin noutamaan omaistani. Hän oli yhä vuoteessa, vaikka olin soittanut hänelle jo aiemmin. Luin puolisen tuntia lehteä hänen olohuoneessaan ja hoputin häntä säännöllisin väliajoin, kunnes hän viimein suvaitsi mennä suihkuun. Kun hän pukeutui, kysyin, tarvitseeko hän apua. – Ei tietenkään, oli vastaus. Vuoteesta noustuaan hän olikin suhteellisen ripeä, joten lähtiessämme olimme vain noin 15 minuuttia myöhässä tavoiteaikataulusta. Onneksi tunsin jo hänen matelevan kävelyvauhtinsa ja olin varannut kävelyvaiheeseen runsaasti aikaa. Tämä oli viimeinen kerta, kun omaiseni käveli todistettavasti niinkin pitkän kuin neljän korttelinvälin matkan.

– No, mikäs rouvalla on hätänä, kysyi lääkäri.
– Ei mikään. Minä olen täysin terve, vastasi omaiseni.
– Minkäs takia te sitten olette tullut tänne tänään, jatkoi valkotakki.
– En osaa ollenkaan sanoa, sanoi omaiseni ja katsoi minuun.

Luin myöhemmin, että tällainen aloitus on muistisairaalle tyypillinen, joten ehkäpä lääkäri pääsi kärryille jo tästä. Selitin, että omaisellani oli ollut toistuvaa vatsatautia ja että lisäksi hän on valittanut huimausta. Hänen kävelynsä oli myöskin heikentynyt kovasti viime aikoina. Hän alkaa läähättää helposti, enkä ymmärrä, minkä takia.

Lääkäri kuunteli keuhkot, pani omaiseni kävelemään, tutki liikeratoja ja vähän muutakin. Hän totesi, että omaiseni liikkuvuus oli erinomainen, samoin lihasvoima. Olin huomaavinani, että omaiseni refleksit eivät olleet aivan kunnossa, mutta tästä lääkäri ei sanonut mitään. Lääkärin lausunto oli, että omaisessani ei ole mitään vikaa. Mitä nyt sydämessä pieni, vaaraton sivuääni.

– No, enkös minä sitä sanonut, omaiseni riemuitsi.

Minä rykäisin. – Niin, minä epäilen, että omaiseni muisti on heikentynyt.

Lääkäri näytti tuumivalta ja alkoi kysellä omaiseni toimintakyvystä:
– Mitenkäs te ruoka-asiat hoidatte, itsekö käytte kaupassa?
– No itse tottakai, mistäs minä muuten ruuat saisin?
– Sujuuko ruoanlaitto vielä?
– Jos ei se tällä koulutuksella sujuisi, niin olisihan se kumma.
– Mitenkäs pyykinpesu ja silitys?
– Kyllä silityslauta tuotiin muutossa mukana.
– Entä lääkkeiden ottaminen, selviydyttekö siitä itsenäisesti?
– Ei minulla ole mitään lääkitystä!

Niinpä niin. Omaiseni päivittäinen ruokahuolto oli jo siirtynyt minun harteilleni. Hän ei laittanut ruokaa ollenkaan, vaan söi ainoastaan voileipiä, hedelmiä ja valmisruokia. Silityslauta tuotiin kyllä muutossa ja olin sen kerran jopa avannut häntä varten, mutta hän ei silittänyt. Omaisellani oli kaksi säännöllistä lääkitystä.

Lääkäri huomasi elekieleni ja kysyi parissa kohdassa hienotunteisesti mielipidettäni niin, että saatoin vain nyökätä tai pudistaa päätäni. Lopuksi hän kertoi kirjoittavansa omaiselleni lähetteen muistitutkimuksiin. Hän kehotti minua myös hankkimaan omaiselleni lääkedosetin ja seuraamaan, ottaako hän lääkkeet säännöllisesti.

Omaiseni kertoi puolisolleni (ja epäilemättä myös kaikille muille sukulaisille sekä ystävilleen), että olin raahannut hänet väkisin lääkäriin, mutta lääkäri oli sanonut hänen olevan täysin terve! 

--

Oma tilanne:

Eipä ihmeempiä. Eilen jätin kotiavaimet sisään, kun lähdin kiireessä saksalaiseen halpamarketiin  puolisoni kanssa. Se oli vahinko, mutta olisi saattanut olla tahallistakin.