Keblinger

Keblinger

Kuka kahdehtii dementin omaista?

| maanantai 19. maaliskuuta 2012
Sirkka-Liisa Kivelän selvityksen mukaan tasa-arvoisuus ei toteudu suomalaisessa vanhustenhoidossa. On erittäin hyvää hoitoa, erittäin huonoa hoitoa ja kaikkea siltä väliltä.

Muistisairaudet ovat luonteeltaan vaihtelevia. Ne ilmenevät monin eri tavoin. Oireissa ja niiden vakavuudessa on vaihtelua. Sairaus voi edetä nopeasti tai hitaasti. Paljon riippuu siitä, mistä kohtaa aivot lähtevät rappeutumaan. Yhdeltä puhe rapautuu ja ilmaisukyky heikkenee, toinen alkaa puhua hävyttömiä, kolmannesta tulee äärimmäisen epäluuloinen ja neljäs rupeaa aggressiiviseksi.

Myös muistisairauksien diagnosointi- ja hoitokäytännöt taitavat vaihdella kunnasta toiseen. Jossakin kunnassa uskotaan ehkä vähemmälläkin, että sairas se on, kun taas toisessa halutaan seurata asian kehittymistä hieman pidempään. Siinä, paljonko tutkitaan ja kuka diagnoosin lopulta tekee, lienee vaihtelua. Ja kun diagnoosi on saatu, kuntien erot vasta paljastuvatkin. Olen kuullut, että eräässä varakkaassa kunnassa muistisairauspotilas alkaa saada heti kaikki tai ainakin olennaisimmat terveyspalvelut kotiin. Muistihoitaja tekee kotikäynnin ja siitä kaikki sitten alkaa rullata suhteellisen vaivattomasti. Eihän elämä muistisairaan kanssa ole koskaan vaivatonta, mutta joskus se voi sujua helpommin kuin toisessa tilanteessa.

Minä ja omaiseni asumme tyypillisessä reikäleipäkaupungissa, josta rikkaat veronmaksajat ovat paenneet kehyskuntiin ja käyvät täällä vain hyödyntämässä minun ja omaiseni maksamia palveluita. Täällä kunta katsoo varsin tarkasti, mihin rahat laitetaan. Esimerkiksi palveluiden saamista kotiin rajoitetaan rankasti. Mieluumin juoksutetaan sairaita ja heidän omaisiaan.

Kokemukseni mukaan terveydenhoitojärjestelmä on laadittu hyvin pitkälle sen varaan, että muistisairaalla on omaishoitajana toimiva (eläkkeellä oleva) puoliso. Puoliso pystyy hoitamaan pankkiasioiden kaltaiset asioinnit pätevästi myös kumppaninsa puolesta, hän on luonteva saattaja lääkäri- ja labrareissuilla ja pystyy olemaan paikalla hoitokokouksissa. Aina parempi, jos muistisairaalla on lisäksi useita lapsia, jotka pystyvät jakamaan kaupassakäynti- ja muita auttamisvelvoitteita keskenään. Esimerkiksi muistitutkimuksissa mukana pitää kuitenkin olla aina sama omainen.

Minä hoidin omaiseni asioita yksin. Ainakin nämä käynnit hoidin työaikana suhteellisen lyhyen ajan kuluessa:

- 1. terveyskeskuslääkärikäynti
- 1. laboratoriokäynti
- 1. käynti muistihoitajalla
- käynti pankissa tekemässä valtakirja 
- 2. käynti muistihoitajalla
- käynti aivokuvauksessa
- käynti neuropsykologilla
- 1. hoitokokous Kotihoidon kanssa
- 2. käynti terveyskeskuslääkärillä (lääk. todistusta varten)
- 1. käynti Kelassa hoitotukea varten
- käynti geriatrilla (diagnoosi)
- käynti valokuvaajalla uutta Kela-korttia varten (pakollinen, kun erityiskorv. lääke)
- 2 käyntiä Kelassa erityiskorvattavuusasiassa
- 2. hoitokokous kotihoidon kanssa
- 2 käyntiä asianajajalla edunvalvontavaltuutusta varten
- 3. käynti terveyskeskuslääkärillä
- 2. käynti laboratoriossa
- 2 vientiä intervallihoitoon
- 2 noutoa intervallihoidosta
- 3. hoitokokous kotihoidon kanssa
- 2. käynti Kelassa korotettua hoitotukea varten

Huh, hengästyttää jo. Eikä omaisellani ollut tuossa vaiheessa vielä edes oikeaa diagnoosia! Lisäksi kävin useita kertoja terveyskeskuksessa noutamassa reseptejä ja lääkärintodistuksia (yhden lääkärintodistuksen saaminen otti muistaakseni 5–6 käyntiä terveyskeskuksessa!) sekä vakuutusyhtiöissä, pankissa ja apteekissa. Osa näistä hoitui ruokatunnillakin, mutta kaupassa kävin työpäivän jälkeen.

Eipä ihme, että tämä kiinnitti jonkun ulkopuolisen huomion. Sain kuulla, että minusta puhutaan. Muistisairausdiagnoosin saamiseen ei kuulemma millään voi mennä niin paljon aikaa eikä muistisairaan asioiden hoitaminen kerta kaikkiaan voi aiheuttaa niin monia käyntejä eri paikoissa kuin minä väitän. Minun täytyy huijata. Hoidankohan minä edes työni?

Olin kertonut avoimesti työpoissaoloistani ja niiden syistä. Olin sopinut kaikesta esimieheni kanssa ja korvannut menetetyt työtunnit iltatöillä. Luulin olevani jalompikin ihminen ja toimivani, kuten on oikein. Ja mitä sain palkaksi?

Kateutta!

Joku kadehti minulta dementtiä omaistani.

Mitähän tämä henkilö kuvitteli minun tekevän? Pitävän salarakasta? Siinä ehkä olisi jotakin kadehtimista ollutkin.

Yritän vain sanoa, että edes toinen dementin omainen ei voi tietää varmasti, mitä dementin omaisena oleminen toiselta vaatii. Puhumattakaan niistä, joiden lähipiirissä ei ole muistisairaita.

--

Oma tilanne:



Muistan näköjään asioita liiankin hyvin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine