Keblinger

Keblinger

Kakkajuttuja

| maanantai 23. huhtikuuta 2012
Otin asiakseni vaihtaa omaiseni vuodevaatteet säännöllisesti, kun kerran näin vuoteen auki ja huomasin lakanan olevan likainen. Toimen toteuttaminen vaati hieman juonikkuutta, koska omaiseni mielestä olin aina tehnyt sen juuri eilen, eikä hän olisi mielellään liikahtanut vuoteestaan. Houkuttelin hänet keittiöön grillatun broilerin tuoksulla, ja hänen aterioidessaan vaihdoin lakanat välittämättä hänen vastaväitteistään:

– Älä ihmeessä, kyllähän minä nyt lakanani osaan vaihtaa. Vai luuletko, etten osaa?

Talvella 2009–2010 lakana alkoi olla yhä useammin vaihtamisen tarpeessa. Joskus kommentoin sitä ääneen. Omaiseni ei uskonut, että hänellä olisi kakkatahroja lakanassaan.

– Ei varmasti ole, näytä vaikka!

Vein lakanan ruokapöydän ääreen näytille:

– Katso nyt! Ihan selvästi on kakkaa.
– No niinpä on. Mistä se on tullut?
– En minä tiedä. Mitä itse ajattelet?
– En osaa yhtään sanoa.
– Oletkohan sinä alkanut kakata sänkyysi?
– En varmasti!
– Kuka sinun sänkyysi on sitten käynyt kakkaamassa?
– Ei kukaan! Ei minun sängyssäni kukaan ole käynyt!
– Hyvä niin. Tämä lakana menee nyt joka tapauksessa pesukoneeseen.

Seuraavaan vaiheeseen edettiin keväällä 2010. Huoneistossa haisi. Hajun lähteeksi osoittautui pesukoneeseen tungettu märkä pyykki, josta päättelin, että omaiseni oli kakannut housuun, mutta housut olivat pitäneet kylpyhuoneeseen saakka. Siellä ne oli tyhjennetty ja huuhdeltu, mutta työ oli puolisokealta jäänyt puolitiehen. Näin kävi muutaman kerran. Sen jälkeen ilmeni viitteitä siitä, etteivät alushousut olleet enää pitäneet tai niitä ei ollut käytetty ollenkaan. Heinäkuussa raportoin kälylleni:

"Viimeksi tänään siivosin kakat vessan kynnykseltä ja koko pyttykin oli yltä päältä sanonko missä. Itse ei ollut huomannut mitään kuulemma. Kotihoito kertoi muutama viikko sitten, että hänet oli väkisin suihkutettu puhtaaksi, kun oli ollut selkää myöten kakassa. Ilmeisesti kakannut sänkyyn ja sitten maannut siinä. Jotain tällaista on nyt muutaman viikon välein."

Elokuussa kaavin omaiseni kakkaa lusikalla plyysimatolta.

Elo-syyskuun vaihteessa kotihoito ehdotti, että omaiselleni alettaisiin tilata vaippoja kotiin. Näin tehtiin, ja omaiseni alkoi käyttää housuvaippaa. Itse hän ei asiaa ymmärtänyt. Käytiin tällainenkin keskustelu:

– Mikä minulla tässä pullottaa?
– Sinulla on pyjamanhousuissa vaippa.
– Eikä ole! Ei minulla mitään vaippaa ole!
– Kyllä on. Raota kuminauhaa ja katso itse!
– No johan, minulla on tosiaan vaippa! Minkä takia?

Vaippa ei poistanut ongelmaa kokonaan, koska omaiseni otti tavaksi ottaa sen pois.  Sillä seurauksella, että kun eräänäkin iltana töistä tullessani poikkesin omaiseni luona, kakkaa oli jälleen matolla komea läjä. Omaiseni oli lisäksi kävellyt kelsitossullaan kakkaläjän yli, joten se oli levinnyt ja kakkajälkiä oli pitkin huoneistoa. Tossu oli edelleen omaiseni jalassa. Kun hän nousi ylös tuolilta, huomasin, että hänen yöpaitansa selkämys oli ruskea. Yöpaita oli tarttunut kiinni selkään ja takapuoleen kuivuneeseen kakkaan. Kun yritin irrottaa yöpaitaa varovasti, omaiseni alkoi huutaa suoraa huutoa: – Et kyllä koske! Minuun ei saa koskea!

Lokakuussa Kotihoito löysi omaiseni kahtena aamupäivänä peräkkäin vuoteestaan läpimärkänä. Suolen hallinnan lisäksi hän oli nyt menettänyt myös virtsarakkonsa hallinnan. Peittoa myöten kaikki meni pyykkiin. Onneksi meiltä löytyi varapeittoja ja olin säästänyt myös muovitetut froteelakanat, joita oli viimeksi tarvittu lapsiperhevaiheessa. Tehokas pesukone ja kuivausrumpu osoittivat todellakin tarpeellisuutensa omaiseni viimeisinä kotikuukausina. Pyykkiä syntyi kaikista varotoimista huolimatta paljon.

--

Oma tilanne:

Unohdin tänään syväterävät työsilmälasini kotiin ja jouduin noutamaan ne ruokatunnilla.

5 kommenttia:

Sofia at: 25. huhtikuuta 2012 klo 7.56 kirjoitti...

Hei Maija!

Oletko ajatellut, että sinulla alkaisi hiljalleen olla materiaalia kirjaan, tai "jatkokertomus" johonkin lehteen?

Käyn päivittäin kurkkaamassa kirjoituksiasi ja saan aina kummasti uutta voimaa...

{ Maija } at: 25. huhtikuuta 2012 klo 10.23 kirjoitti...

Olen ajatellut, Sofia ;)

Blogi on moderni tapa julkaista enkä osaa sanoa, mitä lisää kirjan muoto toisi aineistolleni. Hyötyisikö joku siitä?

Kirjoittaja ei kokemukseni mukaan hyödy tekstinsä painamisesta juurikaan. Kirjoittamisen ilon saan jo tässä.

Hienoa, että saat voimaa blogistani :)

Maija

Sofia at: 26. huhtikuuta 2012 klo 9.40 kirjoitti...

Hyötyisikö, mielestäni KYLLÄ!

Löysin itsekin aikoinaan vahingossa blogisi.
En enää edes muista miten =D

Olet hyvin taitava poimimaan olennaisen ja käsittelemään lämmöllä vaikeitakin asioita.
Juuri tällaistä vertaistukea me omaiset päivittäisessä taistelussamme lääkäreitä ja viranomaisia vastaan tarvitsemme, KIITOS.

Olen vain kovin huolissani, koska kulttuurimme ja aikamme ongelmat tuntuvat hyvinkin pitkälle tallentuvan vain sähköiseen muotoon...

Anonyymi at: 24. toukokuuta 2014 klo 9.14 kirjoitti...

Löysin blogisi tänään, kun heräsin aamuyöllä pohtimaan, mitä isäni MMSE pisteet 14/30 ja CERAD 9/30 tarkoittavat. Sairaanhoitaja ei eilen osannut selittää asiaa minulle. Tämä blogi on ensimmäinen kunnollinen kosketus siihen, että asiat on myös muilla olleet yhyä hankalia enkä minä omaisena ehkä olekaan hullupää asioiden liioittelija ja vääristelijä. Kannustan sinua julkaisemaan tekstisi myös painettuna, että mahdollisimman moni voisi sen löytää. Yksin tämä taival on kovin raskas kulkea.

{ Maija } at: 28. toukokuuta 2014 klo 10.10 kirjoitti...

Kiitos palautteesta ja kannustuksesta, Anonyymi. Luulen, että omaisten arjen raskaus vaikeuttaa osallistumista esimerkiksi Muistiliiton vertaistukitoimintaan. Ei vain jaksa etsiä kaltaisiaan, kun kaikki aika ja voimat menevät siihen, että hoitaa omaisen asioita omiensa lisäksi.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine