Dementin viimeinen kotijoulu

Joulu 2010 oli dementin omaiseni viimeinen kotijoulu, ja hän tiesi sen itsekin. Hän oli ollut jo pitkään niin huonossa kunnossa, että nousi sängystä vain harvoin. – On niin etenkehtanen olo, hän valitti. Suunnittelimme silti, että hän tulisi aattona meille jouluaterialle, joten ohjeistin kotihoitoa auttamaan häntä pukeutumisessa. Hoitaja soittikin minulle puolenpäivän aikaan ja kertoi, ettei omaiseni suostu pukeutumaan eikä missään tapauksessa aio liikahtaa kotoaan minnekään.

En uskonut. Kun ateria oli valmistumaisillaan, painelimme omaistamme noutamaan, puolisoni ja minä. Sainkin hänet aivan helposti puetuksi. Lähtiessämme hän sanoi kynnyksellä, että jos nyt sitten tämän viimeisen kerran. – Niin, sanoin minä. Olimme yhtä mieltä siitä, että hän olisi seuraavana jouluna joko haudassa tai laitoksessa.

Se oli monin tavoin erikoinen jouluaatto. Kävelin kuin lasinsirpaleilla, sillä otaksuin viettäväni viimeistä perhejouluani. Perheeni oli hajoamassa, leviämässä kuin tuhka tuuleen. Perheen nuori teki selväksi, että hän haluaisi viettää joulua aivan jossakin muualla kuin vanhusten seurassa. Hän itki kiukusta ja pettymyksestä, kun vaadin, että hän istuu kiltisti pöydässä niiden kahden tunnin ajan, jotka omaisemme olisi meillä. Itsellänikään eivät olleet kyyneleet kaukana. Puolisoni tarpoi syvällä keski-iän kriisissä ja kieltäytyi keskustelemasta kanssani mistään muusta aiheesta kuin avioerosta. Nämä upottavat pohjavirrat koetin peittää omaiseltani. Hänelle ei koskaan kerrottu sen talven synkistä tunnelmista – mitä hän ehkä aavisti, en osaa sanoa.

Järjestin täydellisen perhejoulun tyhjälle katsomolle. Jokainen istui pöydän ääressä pakosta, kuka minkäkin motiivin ajamana. Kynttilät paloivat, kristallit kiilsivät ja tarjolla olivat jokaisen mieliruoat. Niistä oli ollut iso työ, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan. Ei kuulunut kiitosta, ei lahjoja. Niinpä päätin, että sirkus panee lapun luukulle. Ei enää tällaista, ei enää koskaan.

Omaiseni väsyi nopeasti, joten nuorison odottamaan lahjavaiheeseen päästiin pikaisesti. Omaiseni sai uuden vaatekerran pehmeää trikoosamettia, koska hänellä oli edelleen vain vähän vaatteita, jotka sopivat hänen uuteen, housuvaipalliseen elämänvaiheeseensa.  Lisäksi hän sai herkkukorin, jossa oli muun muassa hyvää konjakkia, madeiraa ja Vihreitä kuulia. Hän maisteli alkoholijuomia sohvalla hyväntuulisena ja tuli pieneen hiprakkaan. Hän oli luultavasti onnellisin meistä kaikista.

Päätin, että saattaisin omaiseni hautaan. Sen jälkeen katsoisin, olisiko perheestäni enää ketään jäljellä.

--

Oma tilanne:

Törmäilin töissä pitkin seiniä ja unohtelin sekä tekemisiäni että tekemättä jättämisiäni. Syynä oli kuitekin väsymys, tuskin mikään muu. Silmiä ja nenää kutitti viime yönä allergialääkkeistä huolimatta niin kovasti, että uni jäi noin kahteen tuntiin.