Täyttä höyryä kohti laitospaikkaa!

Olin jo elokuussa 2010 ehdottanut kotihoidolle, että omaiseni tilanteesta ja sen vaatimista toimista tulisi pitää isompi hoitokokous. Lokakuussa kotihoito taipui samalle kannalle. Paikalle omaiseni kotiin kokoontuivat omaiseni omahoitaja, kotihoidon ryhmävastaava, omaiseni alueen vanhusten sosiaalityöntekijä, joka hoiti laitosjonoa, puolisoni ja minä. Sekä tietenkin omaiseni.

Näin raportoin palaverista kälylleni:

"He kertoivat, että kaupungin hoitokoteihin pääsee "tehostettuun palveluasumiseen" (joka olisi omaisellemme tällä hetkellä se lähinnä oikea) vasta, kun on vastaanottanut maksimimäärän kotiin annettavia palveluja ja sitten todetaan, ettei se riitä.

Maksimimäärä on kolme käyntiä päivässä. Sovittiin, että siihen siirrytään maanantaista alkaen: aamukahvit klo 11:n aikaan, ruoan lämmitys klo 16:n maissa ja sitten vielä lyhyt iltakäynti noin klo 20, jolloin omaisemme lähinnä käytetään vessassa.

Lisäksi omaisemme siirretään terveyskeskuslääkärin hoidosta kotihoidon lääkärin potilaaksi. Siellä on kuulemma uusi lääkäri, jonka potilaaksi hän pääsee. Tämä lääkäri tekee kotikäyntejä. Hänen lähetteensä on myös avuksi sitten, jos omaisemme tila heikkenee niin, että hän tarvitsee äkillisesti sairaalapaikkaa. Ilman kotihoidon lääkärin lähetettä joutuu kuulemma menemään päivystyksen kautta eikä paikka ole siltikään itsestään selvä, mutta tämä lähete avaa ovet varmemmin. Minulle tähdennettiin, etteivät kaikki kotona asuvat suinkaan pääse kotihoidon lääkärin potilaiksi.

Päätettiin kokeilla uudestaan ateriapalvelua muutaman kerran viikossa. Tilataan ruoat parempana pidetystä paikasta ja katsotaan, maittaisivatko ne. Aiemminhan nämä ruoat jäivät homehtumaan, koska ne tuotiin liian aikaisin aamulla eikä silloin vielä kotihoito käynyt niin usein eikä lämmittänyt ruokia ja kehottanut syömään. En usko, että omaistamme ne sapuskat kiinnostavat, mutta nyt on hyvä ottaa vastaan palveluja, joilla voidaan todistaa, että kaikkea on yritetty.

Kokeillaan myös intervallijaksoa hoitokodissa. Vaikeutena siinä on lähinnä saada omaisemme lähtemään. Minulle vakuutettiin, että ensi kerralla hänen lääkkeen ottonsa kyllä valvotaan - saapa nähdä. Viimeksihän häneltä jäivät lääkkeet siellä ottamatta, kun dosetti oli annettu huoneeseen.

Ryhmävastaava lupasi myös kysellä omaisemme fysioterapian perään. Siitähän oli jo kesällä puhetta, että jos saisi jonkun tulemaan kotiin ja tekemään kävelyharjoituksia yhdessä hänen kanssaan. Lääkäri teki lähetteen, mutta mitään ei ole kuulunut sen koommin siitä.

Omahoitaja kertoi, että omaisemme on viime aikoina lähtenyt entistä helpommin suihkuun ja hänet on saatu pidetyksi puhtaana. Eniten huolissaan he ovat syömisestä. Omaisemme syö pari haarukallista, kun joku vahtii, mutta jättää sitten loput siihen. Päätettiin, että kotihoito tarkkailee, kuluvatko sosemaiset ruoat paremmin eli pitäisikö ruoka alkaa soseuttaa. Omaisemme itse sanoi että hän pystyy erinomaisesti pureskelemaan, mutta eihän syöminen hampaista ja purulihaksista olekaan kiinni, vaan nielemisen taidosta. Dementoiviin sairauksiin liittyy usein sitä, että nielemisrefleksi heikkenee, ja silloin on helpointa syödä soseita. Sauvasekoitin pitäis ehkä hankkia.

Sosiaalityöntekijä piti todennäköisimpänä asumisvaihtoehtona kodin jälkeen Hoitokotia, joka tehostetun palveluasumisen osastoilta vapautuu silloin tällöin paikkoja. Myös yksityisiä hoitokoteja on, ja niitä harkitaan sitten kun on sen aika. Sosiaalityöntekijä sanoi, että hänen ei enää tarvitse tulla toista kertaa omaistamme katsomaan, vaan hän allekirjoittaa paperit kotihoidon lausunnon perusteella sitten, kun kotihoito päättää, ettei omaisemme enää pärjää heidän avullaan.

Miten kaukana se aika on, en osaa yhtään arvioida. Epämääräistä touhua. Mutta ajattelin, että laitetaan nyt ne perusedellytykset kuntoon eli otetaan kaikki palvelut mitä voidaan. Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että sosiaalityöntekijä tuntui pitävän ihan mahdollisena, että hän jo piankin allekirjoittaa ne paperit. Tai siis hän olettaa ainakin olevansa virassa silloin, kun tämä tapahtuu.

Kun omaisellemme selvisi, ettei hän noin vain voi kävellä sisään Hoitokotiin, hän lohkaisi, että "No hautapaikka minulla ainakin on valmiina". Ihan terävää :) paitsi että hän käyttää sitä repliikkiä aika usein."

Nyt päätettiin siis edetä täyttä höyryä kohti laitospaikkaa.
--

Oma tilanne:

Alan uskoa, etten sittenkään ole ihan vielä vaaravyöhykkeessä. Työni on tyypillistä modernia, fragmentoitunutta tietotyötä, joka sisältää paljon keskeytyksiä ja vaatii muistilta paljon. Unohteluni ovat olleet harmittomia ja satunnaisia ja ne selittyvät kuormituspiikeillä.

Toinen vaihtoehto on tietysti, että muistihäiriöni ovat jo niin pitkällä, etten huomaa niitä itse. Myös omaiseni oli mestari selittelemään hankaluudet parhain päin.