New York näytti parhaat puolensa. Olin onneton, mutta päätin, että jos nämä ovat viimeiset päivät yhdessä puolisoni kanssa, olkoon niillä päivillä kultainen reuna. Ja niillä oli. Meitä kohdeltiin kuin olisimme olleet häämatkalla. Toki muistin, että käteni haisivat yhä omaiseni ulosteelta kyynärpäihin asti ja että puolisoni aikoi muuttaa pois luotani heti kun pystyi. Hotellissa itkin, kaduilla hymyilin. Kun kerroimme tapaamillemme ihmiselle, että olimme eroamassa, he nauroivat meille päin naamaa. Se ei kuulemma ollut mitenkään mahdollista. He kielsivät ehdottomasti meitä eroamasta, koska sovimme niin hyvin yhteen. He muka näkivät sen meistä.
Sovimme, että puolisoni muuttaa kokeeksi dementin omaiseni asuntoon heti, kun omaseni saa laitospaikan. Puolisoni oli varma, ettei se tapahtuisi vielä, vaan vasta aikaisintaan kolmen kuukauden kuluttua. Minä tiesin, että se tapahtuisi paljon nopeammin.
Olin oikeassa.
Palasimme Suomeen lauantaina pikkutunneilla. Kun maanantaiaamuna soitin sairaalaan, sieltä kerrottiin, että omaiseni oli juuri siirretty seuraavaan pysyvään osoitteeseensa. Hän oli samana aamuna saanut laitospaikan, johon hänet oli välittömästi sijoitettu.
En saanut koskaan tietää, mikä oli virallinen tulkinta hänen tilastaan ja miksi hänet sijoitettiin juuri sinne. Se ei kiinnostanut minua niin paljon, että olisin kysynyt. Ihan sama. Pääasia, että hän oli saanut paikan.
En siis voi todellakaan syyttää kotikaupunkiamme viivyttelystä. Omaiseni sai laitospaikan vain reilussa viikossa siitä, kun tarve oli virallisesti havaittu. Järjestelmä toimi erinomaisesti.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti