Keblinger

Keblinger

Surusta, vihasta ja jäästä

0
| sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Kävin aivan alussa katsomassa omaistani pari kertaa viikossa, mutta sen jälkeen käynnit Hoitokodissa vakiintuivat kertaan viikossa. Yllätykseni oli suuri, kun puolisoni tarjoutui joka kerta tulemaan mukaan. Eikä siinä vielä kaikki, hän vieraili äitinsä luona yksinkin. Hän raportoi, että juttelu äidin kanssa oli oikeastaan mukavampaakin ilman minua.

Tämä oli iso muutos, koska olin joutunut siihen asti kantamaan vastuun omaiseni hoidosta täysin yksin. Puolisoni ei ollut myöskään vieraillut äitinsä kodissa moneen vuoteen, ei yksin eikä minun kanssani. Kyllä hän siellä kävi, mutta siihen piti olla pakottava syy, kuten hoitokokous tai omaisemme noutaminen lääkäriin. Hän ei käynyt koskaan äitinsä luona pelkästään tapaamassa häntä, varmistumassa hänen voinnistaan tai pitämässä tälle seuraa.

Puolisoni mielestä kyseessä oli ikävä ja jopa julma ihminen, joka ei ansainnut myötätuntoa. Äidin kunnon heikentyessä pojan muistista pulpahteli esiin hurjia esimerkkejä siitä, miten kaltoin äiti oli kohdellut pientä lastaan. Minun oli ulkopuolisena mahdollista ymmärtää, millaisen ajattelun seurausta äidin toiminta oli, mutta puolisolleni muistot olivat vereksiä ja loukkaukset sovittamattomia. Puolisoni ei kokenut saaneensa osakseen lempeän äidin rakkautta, johon jokaisella lapsella tulisi olla luovuttamaton oikeus. Ja nyt oli liian myöhäistä, koska äidin mieli oli jo toisessa ulottuvuudessa.

Sen täytyi olla lamauttava kokemus.

Puolisoni ei ole selittänyt minulle sanoilla, miten hän onnistui vetämään itsensä kuiville tuosta suosta. Ehkä äiti sovitti tekonsa joutumalla vuodepotilaaksi, täysin toisten armoille. Ehkä puolisoni pystyi  antamaan äidilleen anteeksi, kun tämä oli joutunut niin avuttomaan tilaan. En tiedä, mitä tapahtui. Tosiasia on, että poika pystyi jälleen kohtaamaan laitoksessa asuvan äitinsä. Totta on sekin, ettei äiti aivojensa riittävästi pehmennyttyä enää piikitellyt poikaa. Sen sijaan hän näytti ilahtuvan aidosti nähdessään poikansa kasvot.

Olin luullut, että omaiseni muutto laitokseen merkitsisi avioliittoni päättymistä, olimmehan sopineet, että puolisoni muuttaisi omaiseni tyhjilleen jäävään asuntoon. Olimme kuitenkin varmoja, että erostamme tulisi sopuisa ja että haluaisimme todennäköisesti viettää aikaa yhdessä erosta huolimatta. Vitsailimme, että meistä tulisi uusien puolisoiden kauhu: exät, jotka viettäisivät juhlapyhät yhdessä ja matkustaisivat lomalla yhteisten ystävien luo. Sovimme myös, että erosta ei koskaan kerrottaisi omaisellemme. Hän saisi mennä hautaan luullen, että olemme yhä yhdessä.

Laitospaikka käänsi tämänkin kaleidoskoopin uuteen asentoon. Minulta kirposi omaiseni hoitamisen taakka: tietenkin huolehdin edelleen esimerkiksi hänen raha-asioistaan, mutta tehtävää oli vain murto-osa entiseen verrattuna, joten olin enemmän läsnä puolisolleni. Puolisoni masennus, ikäkausikriisi – tai mikä se sitten olikin – laantui. Hän palasi takaisin sieltä, missä hän oli käynyt.

Muutos tapahtui kuitenkin niin hitaasti, etten alussa huomannut sitä. Se oli vähittäinen kuin valon lisääntyminen keskitalvella. Olin vähällä luovuttaa, vaikka räystäiltä tippui jo vesi. Nyt, kun omaiseni on asunut laitoksessa puolitoista vuotta, voin sanoa, että jää on sulanut. Kannatti odottaa.

Mitäkö yritän todistaa?

Sitä, että etenevä muistisairaus voi vaikuttaa hyvinkin rajusti läheisten elämään. Kun muistisairas lakkaa olemasta oma itsensä, hän tavallaan kuolee elävältä. Suru, myös tunnistamaton suru, voi tuoda läheisissä esiin vihaa, masennusta ja sulkeutumista. Jos tätä ei tunnisteta, voi syntyä pahaa jälkeä ihmissuhteissa, ihan suotta. Suru on tunne, se menee ohi. Jää sulaa.
--

Oma tilanne:

Pakkasin hätäisesti viikonloppuretkelle. Muistin lenkkivarusteet, laturin ja lukulasit, mutta vaihtovaatteista unohtui jotakin. Piti ostaa pikkarit lähimarketista – uusi kokemus, mutta siellähän niitä oli joka kokoa hammasharjojen vieressä.

2 kättä, 10 hoidettavaa: laitospaikan jälkihoito

0
| tiistai 17. heinäkuuta 2012
Laitokseen muuttajan jäljiltä jää yhtä ja toista tehtävää. Ainakin nämä asiat hoidin omaiseni puolesta hänen muuttonsa jälkeen (osoitteenmuutoksen ja hoitomaksuun liittyvän byrokratian lisäksi):

- Ateriapalvelun asiakkuuden lopettaminen. Käytännössä puhelinsoitto palvelun päivystykseen.

- Ilmoitus asuintalon isännöitsijälle muutosta ja vesimaksun lopettaminen. Tämän tein sähköpostiviestillä isännöitsijäntoimistoon.

- Puhelinliittymän sulkeminen. Puhelinsoitto operaattorille riitti.

- TV-luvan irtisanominen. Tehdään tällaisella lomakkeella: https://www.tv-maksu.fi/index/lomakkeet/peruutusilmoitusyksityisille.html

- Sähkösopimuksen irtisanominen. Tätä en tehnyt vielä, koska tarvitsin sähköä omaiseni asunnossa.

- Yhdistysten jäsenyyksien lopettaminen. Omaiseni oli jäsenenä noin kymmenessä järjestössä, jotka lähettivät hänelle säännöllisesti postia ja joiden jäsenmaksut maksoin hänen puolestaan. Laadin sähköpostiviestin, jossa kiitin omaiseni puolesta pitkästä ja antoisasta yhteistyöstä, kerroin muistisairaudesta ja laitospaikasta ja pyysin poistamaan omaiseni osoitteen postituslistalta ja jäsenluettelosta. Etsin netistä sopivat sähköpostiosoitteet ja lähetin kaikille saman viestin. Tein tämän omaiseltani mitään kysymättä. Jätin hänet jäseneksi vain Suomen Sotaveteraaniliittoon ja sen paikalliseen yhdistykseen, koska tämä yhdistys oli ollut hänelle tärkeä vielä aivan viime aikoinakin.

- Sanomalehtien tilausten lopettaminen. Yhden tilausjakso loppui juuri sopivasti, joten kestotilauksen lopettaminen riitti toimenpiteeksi. Toisen lehden maksetusta tilauksesta oli jäljellä noin puoli vuotta. Lehtitalo tarjosi ainoaksi vaihtoehdoksi osoitteenmuutoksen – rahoja ei voinut saada takaisin eikä tilausta yksinkertaisesti lopettaa. Silmäilin Åbo Underrättelseriä pari kertaa, mutta enimmäkseen se meni suoraan jätepaperikoriin. Kolmannen lehden tilaus oli juuri maksettu koko vuodeksi. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, koska perheen nuori suostui ottamaan lehdet vastaan opiskelijaboksiinsa. Vuoden aikana digiajan kasvatti tottui lehteensä niin, että pyysi tilauksen jatkamista. Hyvä!

- Aikakauslehtien tilausten lopettaminen. Kun menin noutamaan omaiseni vaatteita hänen kotoaan hieman muuton jälkeen, löysin yllätyksekseni jälleen uuden aikakauslehden hänen eteisensä lattialta. Joku oli onnistunut myymään hänelle lehtitilauksen aivan viime metreillä, vaikka olin ilmoittanut kaikkiin suurimpiin aikakauslehtitaloihin myyntikiellot! Lehtitalo oli sama, josta hänellä oli viimeinen voimassaoleva kestotilaus. Peruutin sen ja samalla reklamoin uudesta tilauksesta. Se saatiin loppumaan yhteen numeroon, josta ei peritty maksua. Lehtitalon asiakaspalvelusta kerrottiin, että heidän tiedoissaan näkyy merkintä markkinointikiellosta, joka oli tehty vuoden 2010 joulukuussa. "Valitettavasti lehtimyyjillä on mahdollisuus saada hänen tietonsa myös muualta", kommentoi asiakaspalvelu.

Joku voi nyt kummastella, miksi lopetin tilaukset enkä kääntänyt niitä laitokseen. Syynä olivat lukemattomien lehtien pinot, jotka kärräsin omaiseni asunnosta paperinkeräykseen. Hän ei ollut lukenut lehtiä enää moneen kuukauteen. Laitokseen tuli sanomalehti. Lisäksi vein omaiselleni tutun aikakauslehden silloin tällöin. Hän otti lehdet ilahtuneena vastaan, mutta ei koskaan alkanut lukea. Kun seuraavalla kerralla selailin lehtiä, ne näyttivät koskemattomilta.

--

Oma tilanne:

Ei uutta kerrottavaa.

Koti laitoksessa – entä osoite?

5
| maanantai 16. heinäkuuta 2012
Kun ihminen saa paikan pitkäaikaissairaanhoidosta, hän muuttaa hoitolaitokseen asumaan. Hän on kirjoilla laitoksessa, ei kotonaan. Laitoksen osoite ei kuitenkaan yleensä ole hänen postiosoitteensa.  Asukkailla ei ole omia postilaatikoita eivätkä hoitajat kulje aamuisin vuoteelta toiselle jakamassa kirjeitä ja mainospostia.

Jos kotona vielä asuu joku, kotiin jäänyt useimmiten hoitaa laitosasukkaan asiat, ja postiosoite voi jäädä ennalleen. Jos asukas kuitenkin on leski, kuten omaiseni, tai muuten yksin asuva, posti on ohjattava uuteen osoitteeseen. Omaiselle asia realisoituu, kun laitospaikasta neuvoteltaessa kysytään laskutusosoitetta. Lasku ei siis tule muistisairaan käteen hänen hoitopaikkaansa, vaan omaiselle, joka hoitaa hänen raha-asiansa. Viimeistään tässä vaiheessa sellaisen henkilön on jostakin löydyttävä.


Myös muuttoilmoitukset jäävät omaisten tehtäväksi.

Mutta miten tehdään muuttoilmoitus, kun tavoitteena on, että posti 1) ei mene vanhaan osoitteeseen, josta henkilö on muuttanut pois, mutta 2) ei mene myöskään sinne, missä henkilö oikeasti asuu, vaan 3) ihan muualle, missä ihminen ei asu?

Muuttoilmoituslomakkeessa oletetaan, että henkilö muuttaa yhdestä paikasta toiseen, tai että hänellä on korkeintaan tilapäinen osoite paikassa, jossa hän ei ole kirjoilla.  Ei siellä ole kohtaa osoitteelle, jonne posti ohjataan pysyvästi. Minkähän takia ei? Luulisi, ettei minun ja omaiseni tilanne ole sentään aivan ainutlaatuinen. Eikös Suomessa sentään vielä joku muukin vanhus asu laitoksessa?

Jos ilmoittaisin, että omaiseni osoite on vaihtunut entisestä osoitteesta minun osoitteeseeni, maistraatti luulisi, että omaiseni on muuttanut meille. Kaikki muutkin viranomaiset Kelasta verohallintoon olettaisivat samoin. Omaiseni äänestyspaikaksi tulisi minun äänestyspaikkani, ei laitos. Ja kun taloyhtiö saisi tietää, joutuisin maksamaan omaisestani vesimaksua.

En voisi myöskään ilmoittaa, että omaiseni on muuttanut laitoksen osoitteesta meille,  koska silloin ainoastaan laitokseen menneet postit tulisivat meille. Entiseen osoitteeseen menisi postia kuten tähänkin asti.

Normaalisti muuttoilmoituksen voi tehdä kätevästi osoitteessa www.muuttoilmoitus.fi. Toisen puolesta ilmoituksen voi kuitenkin tehdä vain Postista saatavalla paperisella lomakkeella.

Ratkaisin asian niin, että täytin kaksi lomaketta. Ensimmäisellä ilmoitin maistraatille (ruksi ruutuun "maistraatti"), että omaiseni on muuttanut vanhasta kodistaan laitokseen. Muuton syyksi ilmoitin lisätiedoissa laitospaikan, ja lisäksi kerroin uuden postiosoitteen.

Toisella ilmoituksella ilmoitin postille (ruksi ruutuun "posti"), että omaiseni postiosoite on siirtynyt hänen vanhasta osoitteestaan meille. Lisätietoihin kirjoitin, että omaiseni on kirjoilla laitoksen osoitteessa ja että toivon, että myös sinne menneet postit toimitettaisiin minulle.

Laitoin molemmat lomakkeet samaan kuoreen, vaikka se kiellettiin ohjeissa.

Viranomaisten kirjeet omaiselleni tulevat nyt osoitteella, joka on tyyppiä "Maija Virtanen c/o Liisa Virtanen".  Kaikki posti tulee meille. En tosin osaa sanoa, minne omaiseni joulukortit ovat kadonneet. Niitä ei tullut viime jouluna mihinkään näistä kolmesta osoitteesta, vaikka edellisjouluna niitä tuli vielä pieni nippu.

Kuinka paljon hämminkiä menettelyni aiheutti postissa ja/tai maistraatissa, en tiedä enkä välitä. Pääasia, että homma toimii. Jos joku tietää, kuinka tämä olisi pitänyt tehdä, kuulisin mielelläni.

--

Oma tilanne:

Olisin luullut, että lomalla jaksaa kirjoitella blogipäivityksiäkin tavallista tiheämmin. Mutta katin kontit! Laiskottaa.

Kaukana poissa, osa II

0
| keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Jatkan vielä Kaukana poissa -elokuvan herättämistä ajatuksista. Tarinassa oli yllättävän paljon tuttua, vaikka omaisellani ei olekaan Alzheimerin tautia, vaan vaskulaarinen dementia.

- Fraasit turvapaikkana. Elokuvan Fiona käytti kohteliaita fraaseja torjuakseen miehensä lähestymisyritykset. Hän sanoi suunnilleen: "Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen", kun mies toivoi syvempää vuorovaikutusta. Toistuvana se tuntui katsojasta loukkaavalta. Myös omaiseni kommunikoi pääasiassa kohteliaisuusfraasien avulla, mutta emme enää odotakaan häneltä mitään syvällisempää. Olisiko smalltalk tosiaan muistisairaiden tyypillinen tapa selviytyä? Olin luullut, että omaiseni fraasihakuisuus johtuu hänen menneisyydestään diplomaattipiireissä. Taisin olla väärässä.

- Sairaan vastuu teoistaan. Teeskentelikö Fiona sairaampaa kuin olikaan pitääkseen miehensä loitolla tai rangaistakseen häntä aiemmasta uskottomuudesta? Tiesikö hän, mitä teki? Arvaan, että moni etenkin alkuvaiheen muistisairaan omainen miettii tätä samaa. Itsekin väittelin monasti puolisoni kanssa siitä, onko omaiseni ilkeä vai sairas. Kun diagnoosi on saatu, on helpompaa uskoa, että siinä puhuu sairaus, ei omainen itse. Mutta jotkut ovat ilkeitä terveinäkin. Miksi ihminen muuttuisi sairauden myötä juuri tässä kohtaa? Jos älykäs henkilö on sekä ilkeä että sairas, eikö hän juuri käyttäisi sairauttaan hyväksi kiusatakseen lähimmäisiään?

- Persoonallisuuden muuttuminen. Fiona muuttui sairauden edetessä eri ihmiseksi. Hän ei enää ollut se nainen, jonka kanssa Grant oli tottunut elämään. Avioliitto purkautui (vähintään henkisellä tasolla), kun puolisot eivät enää pystyneet vastaamaan toistensa tarpeisiin. Elokuvassa molemmat  löysivät paremmin elämäntilanteeseensa sopivan kumppanin, mutta tosielämässä niin ei tietenkään enimmäkseen käy. En osaa sanoa, minkä verran suomalaisissa laitoksissa tapahtuu parinmuodostusta, mutta ihmettelisin kovasti, jos kävisi ilmi, että omaiseni olisi löytänyt hoitokodistaan rakastetun. Hän saattaisi kyllä olla ihan miellyttävä kumppani, sillä hän on nykyään aina hyväntuulinen eikä muistele ikäviä asioita. Väittäisin, että hänen persoonallisuutensa on muuttunut parempaan – pidin toki hänestä kovasti omana itsenäänkin.

- Laitosvaatetus. Minua huvitti kohtaus, jossa Grant näki vaimonsa ensi kertaa "jonkun toisen vaatteissa" ja ärtyi. Laitoksissa potilaat näyttävät kaikki samalta: heillä on huonosti istuvat, epämääräisen väriset vaatteet, jotka eivät sovi yhteen. Asut näyttävät juuri niin sattumanvaraisesti valituilta kuin ne todennäköisesti ovatkin. Olisiko ilmiö yleismaailmallinen? Mistä kummasta ne rytkyt mahtavat olla peräisin? Ymmärrän, että vaatteiden on oltava helposti puettavia, riisuttavia ja laitospestäviä, mutta onko niiden pakko olla kirpputorin ylijäämälaatikosta?  Tiedän, että muutamille sekin on tavoiteltava arvo, mutta omaiseni ei kuulu heihin. Tai ei ainakaan kuulunut. Ehkä häntä ei enää haittaa? Olen kysynyt asiasta, mutta häntä ei kiinnosta tai hän ei halua, välitä tai osaa kertoa.

- Sairauden eteneminen. Elokuvassa Fionan sairaus eteni yllättävän nopeasti, vaikka Alzheimerin tauti on useimmiten varsin hidas. En tosin saanut ihan tarkkaa kuvaa siitä, mitä aikaväliä elokuva kuvasi. Joka tapauksessa Fiona siirrettiin edistyneempien (tai oikeastaan taantuneempien) potilaiden osastolle, kun hän oli kolmen viikon ajan kieltäytynyt nousemasta vuoteestaan. Suunnilleen samoin omaiselleni kävi. Sänkypotilaaksi joutuminen tai jättäytyminen merkitsi alkusoittoa laitoshoitoon siirtymiselle. Elokuvasta ei käynyt ilmi, joko Fiona oli vaipoissa, mutta varmaan se oli ainakin lähellä. Hoitokäytännöt näyttävät siten melko yhtenäisiltä.

- Sairauden aaltoilu. Elokuvan loppukohtauksessa Grant on järjestänyt niin, että vaimo saa jälleen tavata uuden ihastuksensa, joka on välillä ollut kotihoidossa. Mutta Fiona onkin yllättäen jälleen omissa vaatteissaan, tunnistaa Grantin ja muistaa, että he kuuluvat yhteen. Grantia on kuitenkin varoitettu tästä ja hän tietää, että Fiona taantuu pian uudelleen muistamattomuuteen. Myös omaiseni tila aaltoilee. Satunnainen kävijä saattaa tavata hänet lähes entisellään, fiksuna ja hauskana naisena, joka jostakin syystä vain ei enää osaa kävellä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus.

--

Oma tilanne:

Juustoraaste piti laittaa jauhelihakastikkeen ja perunamuusin väliin, mutta unohdin ja ripottelin muusin päälle. Vain Jamie Oliver olisi huomannut eron, jos hänkään.

Kaukana poissa

0
| perjantai 6. heinäkuuta 2012
Yle Teema näytti 6. heinäkuuta Sarah Polleyn ohjaaman elokuvan Kaukana poissa (Away from her). Julie Christie oli Oscar-ehdokkaana roolistaan Alzheimer-potilaana, jota aviomiehen vierailut hoitokodissa hämmentävät.

Tässä traileri:


Muistisairauksissa on minusta paljon kiinnostavaa ja arvoituksellista. Voiko kukaaan tietää, miltä muistisairaasta tuntuu? Millaisessa maailmassa hän elää, ottaen huomioon, että aivot toimivat sattumanvaraisesti? Miten tietoinen hän on omasta tilastaan? Jos tietäisimme vastaukset näihin kysymyksiin, vaikuttaisiko tieto jotenkin siihen, miten kohtelemme muistisairaita ja jos, miten?

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä muistisairaiden kanssa työskentelevät tästä ajattelevat. Mihin ennakko-oletuksiin potilaan mielen toiminnasta hoito perustuu, vai ajatellaanko asiaa ollenkaan? Mitä esimerkiksi kokeneet, paljon muistisairaita tavanneet ja hoitaneet neurologit ja gerontologit yksityisesti ajattelevat muistisairauksista ja niiden aiheuttamista muutoksista toimintaan, ajatteluun, tunteisiin, asenteisiin, mieleen ja sielun toimintoihin?

Kaukana poissa -elokuvassa kuvatun hoitokodin käytäntönä oli eristää potilas ensimmäisen kuukauden ajaksi omaisistaan. Mihin oletukseen tämä mahtoi perustua? Ja millaiset havainnot ovatkaan olleet noiden oletusten perustana? Elokuva on monilta yksityiskohdiltaan niin realistinen, että uskon, että se perustui tuolta osin tositapahtumiin. Ilmeisesti jossakin on tai on ollut oikeasti tapana toimia noin.

En ole kuullut, että Suomessa kiellettäisiin systemaattisesti omaisten vierailuja, ja ainakin oman omaiseni hoitopaikassa toimittiin aivan päinvastoin. Kukaan ei ole koskaan vastustellut, kun olen mennyt omaistani katsomaan. Jaa no, kerran minut palautettiin käytävään, kun en heti hoksannut, että omaiseni oli parhaillaan tarpeillaan pottatuolilla. Mutta sitä ei lasketa, koska se tapahtui niin ilmiselvästi omaiseni parhaaksi. Kukapa haluaisi ottaa vastaan vieraita housut kintuissa.

Varmaan tuossa elokuvan kuvaamassakin paikassa ajateltiin potilaan parasta. Siinä näytti käyvän niin, että kun potilas eristettiin omaisistaan, hän kiinnittyi hoitopaikan yhteisöön ja etsi kiintymyksen kohteen sieltä. Samalla hänen suhteensa omaan puolisoon muuttui peruuttamattomasti. On vaikea sanoa, minkä verran tämä johtui sairauden luonnollisesta etenemisestä ja minkä verran hoitopaikan käytännöistä.

Kanssakäyminen oman puolison kanssa oli elokuvan muistisairaalle naispäähenkilölle niin hämmentävää ja tämän sanattomat vaatimukset niin vaikeita kohdata, että hän pakeni suhteeseen toisen potilaan kanssa. Hänen oli helppo ymmärtää, mitä potilaskumppani halusi, koska tämä eli nykyhetkessä. Puoliso muistutti menneisyydestä, jota muistisairaalle ei enää ollut olemassa samanlaisena kuin ennen. Oli vaikeaa kohdata sitä, ettei muistanut edes, mistä maasta oma suku oli peräisin.

Omaiseni perhe jakoi talon erään brittiperheen kanssa Keniassa 1950-luvulla. Kahdella nuorella äidillä oli saman elämäntilanteen lisäksi muun muassa yhteinen kylpyhuone, joten oli selvää, että he tutustuivat. Lapset leikkivät keskenään, äidit jakoivat ilot ja huolenaiheet. Heistä tuli elinikäiset ystävät. Kun omaiseni palasi Suomeen, brittiystävän läksiäislahja oli omistuskirjoituksella varustettu kirja.

Brittiperheen tytär vieraili Suomessa hiljattain. Hän on tietenkin nyt jo eläkeiässä ja muistuttaa ulkonäöltään paljon äitiään. Majoitimme hänet omaiseni kotiin, jonka kirjahyllystä hän tunnisti tuon äitinsä aikoinaan omaiselleni antaman kirjan. Hän otti löytönsä mukaan mennessään tapaamaan omaistani hoitokotiin.

En itse ollut paikalla, mutta minulle kerrottiin, että omaiseni liikuttui kyyneliin. Hän ei ollut osannut kertoa, oliko hän onnellinen vai surullinen. Kyyneleet vain valuivat hiljaa hänen poskilleen.

Mitä hänen mielessään tapahtui? Emme saa koskaan tietää.

Omaiseni ei mielellään esimerkiksi katsele vanhoja valokuvia. Hän ei enää tunnista niiden esittämiä ihmisiä, tilanteita ja paikkoja, ja voi olla, että oma muistamattomuus ärsyttää. Varmaankin myös meidän kysymyksemme kiusaavat. – Olisit kysynyt 20 vuotta sitten, on hänen vakiovastauksensa.

Suriko omaiseni omaa muistamattomuuttaan vai entisiä aikoja, jotka eivät koskaan palaa? Vai itkikö hän onnesta? Miten kaukana poissa hän oli?

--

Oma tilanne:

Muuan työasia jäi aamupäivällä kesken, ja iltapäivällä tein ihan muuta. Illalla sitten muistin kotona, että oho, sehän olisi pitänyt hoitaa loppuun. Onneksi mitään vahinkoa ei tapahtunut. Oli viimeinen viikko ennen lomaa, ja olin jo varsin uupunut. Hoidettavia asioita oli leegio, paljon enemmän kuin ne muutama, jotka ihminen tutkimusten mukaan pystyy pitämään yhtä aikaa mielessään. Kunkas monta se olikaan? En nyt millään muista.

85 %: Matikkapää koetuksella

0
| sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Pitkäaikaissairaanhoidon asiakasmaksu on kotikaupungissamme 85 % potilaan/asukkaan nettotuloista. Käyttövaraksi jätetään yksin eläneellä henkilöllä vähintään 99 euroa plus rintamalisä, mikäli hän saa sellaista. Maksun määrittelemiseksi pitää toimittaa maksutoimistoon selvitys asiakkaan tuloista, johon liitetäään:

- selvitys maksussa olevista eläkkeistä, esim. tiliotteella
- selvitys pankkitileistä ja tilien korkotuloista sekä korkoprosenteista (pääomatulot)
- selvitys viimeksi valmistuneesta verotuksesta kokonaisuudessaan
- mahdolliset muut tuloja ilmaisevat tositteet.

Laskutusosoite kysytään siinä yhteydessä, kun henkilön laitospaikasta päätetään. Tuloselvitys pitää tehdä kahden viikon kuluessa maksutoimiston kirjeen saapumisesta laskutusosoitteeseen. Käytännöllisintä on käydä jättämässä paperinivaska henkilökohtaisesti, jotta se voidaan käydä heti läpi maksutoimiston virkailijan kanssa ja mahdolliset täydennystarpeet tulevat ilmi.

Selvityslomake on luonnollisesti laadittu keskivertoasiakasta silmälläpitäen. Omaiseni ei ole keskiverto juuri missään suhteessa, ei tässäkään. Rivit loppuivat nopeasti kesken, kun yritin tunkea niille hänen seitsemän erilaista eläkettään, joista kolme maksetaan ulkomailta, kaksi  alunperin Ruotsin kruunuissa ja yksi Yhdysvaltain dollareissa. Tilaa olisi ollut kansaneläkkeelle ja kolmelle muulle eläkkeelle sekä muille tuloille, kuten sairauspäivärahalle.

Suurin ongelma oli kuitenkin se, että tulot pyydettiin ilmoittamaan nettona per kuukausi. Ulkomailta maksetuista eläkkeistä ei ainakaan hänen tapauksessaan tehdä ennakonpidätystä lähtömaassa, vaan verot maksetaan verolipulla. Verolipulla kolme kertaa vuodessa maksetut ja myöhemmin veronpalautuksen avulla korjatut verot olisi nyt pitänyt osata jakaa kolmen eri eläkkeen ja 12 kuukauden kesken niin, että jäljelle olisi jäänyt jokin nettosumma kustakin. Aika vaikeaa, ottaen huomioon, että eläkkeen tosiasiallinen määrä euroissa vaihtelee valuuttakurssien mukaan muutaman kerran vuodessa. Verolippuverotuskin on aina arvioverotusta, joka tarkennetaan vasta veroilmoituksessa ilmoitettujen todellisten tulojen mukaan. Minun matikkapäälleni tämä oli ylivoimainen tehtävä.

Tyydyin merkitsemään lomakkeeseen ulkomaisten eläkkeiden bruttosummat ja isot huutomerkit sekä selitykset ja maininnan verolipulla toimeenpannusta veronkannosta. Mukaan otin tietenkin kopiot verolipusta ja maksutositteista.

Maksutoimistossa sain ystävällisen ja pätevän vastaanoton. Totesimme yhteisesti, että koska ulkomaaneläkkeiden maksetut määrät vaihtelevat ja verotus joustaa sen mukaan, ei olisi mahdollista määritellä sentilleen oikeaa maksua, joka pätisi joka kuukausi tästä edespäin. Niinpä olisi tyydyttävä edes suunnilleen oikeaan maksuun. Ulkomaaneläkkeiden osalta tulot määriteltiin yksinkertaisesti laskemalla edellisvuoden ulkomaaneläkkeet yhteen ja vähentämällä siitä verolipulla sinä vuonna maksuunpannut verot (vaikka ne olikin arvioitu edellisvuoden perusteella).

Näin päädyttiin siihen, että omaiseni nettotulot olivat 1295,66  euroa kuukaudessa. Laitoshoidon kuukausimaksuksi tuli 1101,31 euroa kuukaudessa, ja hänen omaan käyttöönsä jäi 194,35 euroa kuukaudessa.

--

Oma tilanne:

Olen viime viikkoina toiminut työn ohella kansainvälisten vieraiden emäntänä, joten en ole ehtinyt päivittää blogia normaaliin tahtiin. En muista unohtaneeni mitään olennaista, epäolennaisuuksia kyllä. Jätin vahingossa yöpaidan ja aurinkovoiteen kotiin, kun lähdimme viikonlopun viettoon saaristoon. Toisaalta yöpaidalle ei oikeastaan ollut käyttöä ja sääkin oli kehnonpuoleinen. Sateenvarjo oli mukana, ja sitä tarvittiin. Ja pinaatti-fetapiiraasta jätin suolan ja pippurin pois, mutta hyvää se oli muutenkin.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine