Tässä traileri:
Muistisairauksissa on minusta paljon kiinnostavaa ja arvoituksellista. Voiko kukaaan tietää, miltä muistisairaasta tuntuu? Millaisessa maailmassa hän elää, ottaen huomioon, että aivot toimivat sattumanvaraisesti? Miten tietoinen hän on omasta tilastaan? Jos tietäisimme vastaukset näihin kysymyksiin, vaikuttaisiko tieto jotenkin siihen, miten kohtelemme muistisairaita ja jos, miten?
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä muistisairaiden kanssa työskentelevät tästä ajattelevat. Mihin ennakko-oletuksiin potilaan mielen toiminnasta hoito perustuu, vai ajatellaanko asiaa ollenkaan? Mitä esimerkiksi kokeneet, paljon muistisairaita tavanneet ja hoitaneet neurologit ja gerontologit yksityisesti ajattelevat muistisairauksista ja niiden aiheuttamista muutoksista toimintaan, ajatteluun, tunteisiin, asenteisiin, mieleen ja sielun toimintoihin?
Kaukana poissa -elokuvassa kuvatun hoitokodin käytäntönä oli eristää potilas ensimmäisen kuukauden ajaksi omaisistaan. Mihin oletukseen tämä mahtoi perustua? Ja millaiset havainnot ovatkaan olleet noiden oletusten perustana? Elokuva on monilta yksityiskohdiltaan niin realistinen, että uskon, että se perustui tuolta osin tositapahtumiin. Ilmeisesti jossakin on tai on ollut oikeasti tapana toimia noin.
En ole kuullut, että Suomessa kiellettäisiin systemaattisesti omaisten vierailuja, ja ainakin oman omaiseni hoitopaikassa toimittiin aivan päinvastoin. Kukaan ei ole koskaan vastustellut, kun olen mennyt omaistani katsomaan. Jaa no, kerran minut palautettiin käytävään, kun en heti hoksannut, että omaiseni oli parhaillaan tarpeillaan pottatuolilla. Mutta sitä ei lasketa, koska se tapahtui niin ilmiselvästi omaiseni parhaaksi. Kukapa haluaisi ottaa vastaan vieraita housut kintuissa.
Varmaan tuossa elokuvan kuvaamassakin paikassa ajateltiin potilaan parasta. Siinä näytti käyvän niin, että kun potilas eristettiin omaisistaan, hän kiinnittyi hoitopaikan yhteisöön ja etsi kiintymyksen kohteen sieltä. Samalla hänen suhteensa omaan puolisoon muuttui peruuttamattomasti. On vaikea sanoa, minkä verran tämä johtui sairauden luonnollisesta etenemisestä ja minkä verran hoitopaikan käytännöistä.
Kanssakäyminen oman puolison kanssa oli elokuvan muistisairaalle naispäähenkilölle niin hämmentävää ja tämän sanattomat vaatimukset niin vaikeita kohdata, että hän pakeni suhteeseen toisen potilaan kanssa. Hänen oli helppo ymmärtää, mitä potilaskumppani halusi, koska tämä eli nykyhetkessä. Puoliso muistutti menneisyydestä, jota muistisairaalle ei enää ollut olemassa samanlaisena kuin ennen. Oli vaikeaa kohdata sitä, ettei muistanut edes, mistä maasta oma suku oli peräisin.
Omaiseni perhe jakoi talon erään brittiperheen kanssa Keniassa 1950-luvulla. Kahdella nuorella äidillä oli saman elämäntilanteen lisäksi muun muassa yhteinen kylpyhuone, joten oli selvää, että he tutustuivat. Lapset leikkivät keskenään, äidit jakoivat ilot ja huolenaiheet. Heistä tuli elinikäiset ystävät. Kun omaiseni palasi Suomeen, brittiystävän läksiäislahja oli omistuskirjoituksella varustettu kirja.
Brittiperheen tytär vieraili Suomessa hiljattain. Hän on tietenkin nyt jo eläkeiässä ja muistuttaa ulkonäöltään paljon äitiään. Majoitimme hänet omaiseni kotiin, jonka kirjahyllystä hän tunnisti tuon äitinsä aikoinaan omaiselleni antaman kirjan. Hän otti löytönsä mukaan mennessään tapaamaan omaistani hoitokotiin.
En itse ollut paikalla, mutta minulle kerrottiin, että omaiseni liikuttui kyyneliin. Hän ei ollut osannut kertoa, oliko hän onnellinen vai surullinen. Kyyneleet vain valuivat hiljaa hänen poskilleen.
Mitä hänen mielessään tapahtui? Emme saa koskaan tietää.
Omaiseni ei mielellään esimerkiksi katsele vanhoja valokuvia. Hän ei enää tunnista niiden esittämiä ihmisiä, tilanteita ja paikkoja, ja voi olla, että oma muistamattomuus ärsyttää. Varmaankin myös meidän kysymyksemme kiusaavat. – Olisit kysynyt 20 vuotta sitten, on hänen vakiovastauksensa.
Suriko omaiseni omaa muistamattomuuttaan vai entisiä aikoja, jotka eivät koskaan palaa? Vai itkikö hän onnesta? Miten kaukana poissa hän oli?
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti