Henkilökunta, konjakkia!

Muutama lukijoista on kenties päässyt maistamaan lääkekonjakkia. Minä en ole, siis en ollut ennen tätä päivää.

Sattui niin, että vihjaisimme omaisellemme konjakkihömpsyjen mahdollisuudesta, ja hänen mielestään se oli mainio idea. Luulin, että hänen nimikkopullossaan olisi vielä hyvinkin ilolientä jäljellä, kun ensimmäinen ei ollut kulunut 9 kuukaudessa loppuun ja uuden lekkerin veimme hänelle jouluksi. Eihän siitä ole vasta kuin 8 kuukautta ja rapiat. Mutta niin vain kävi, ettei hoitaja enää löytänyt pulloa Hoitokodin lukollisesta viinakaapista. Kävin oikein itsekin asian toteamassa.

Mutta lääkekonjakkia löytyi. – Laitetaanko tätä, kysyi hoitaja. Laitettiin sitä. Ja se oli todella hyvää – paljon parempaa kuin se, mihin meillä on ollut varaa. Pehmeää ja hieman makeaa. Lupasin kuitenkin hoitajalle, että ensi kerralla tuomme omaisellemme jälleen ikioman taskumatin.

Juoma maistui mainiosti myös omaiselleni. Hän joi pikku lasillisen kolmella kulauksella.

Omaiseni on viihtynyt Hoitokodissa käsittääkseni oikein hyvin. Parin ensimmäisen hoitokotikuukauden aikana hänen vointinsa parani selvästi. Säännöllinen ruokailu toi väriä poskille ja ehkä hieman grammojakin kertyi.

Hän oli niin hyvässä kunnossa, että pohdin, onko hän oikeassa paikassa. Etenkin, kun saman huoneen kolme muuta rouvaa vaikuttivat häneen verrattuna muumioituneilta. Kukaan heistä ei puhunut, kaikki pelkästään makasivat vuoteissaan ja vain yksi otti katsekontaktia. Kysyin henkilökunnalta, onko omaiseni heidän mielestään oikealla osastolla. Eikö hän kuuluisi osastolle, jonka potilaat vielä jaksavat kokoontua yhteisiin tiloihin ja osallistua kuntouttavaan ohjelmaan?

Minulle kerrottiin, että omaiseni kyllä osallistuu ohjelmaan päivittäin. Välillä ryhmä kokoontui omaiseni osastolla, välillä muualla. Minulle kerrottiin myös, että omaiseni on ystävystynyt naapurivuoteen rouvan kanssa, ja heillä oli aivan omat, joskus roisitkin jutut keskenään.  Rouvat oli siirretty vierekkäin juuri jutustelun helpottamiseksi.

Naapurin rouva ei siis ollutkaan vihannes! Kun saimme tietää, että hän puhui, tervehdimme huoneeseen mennessämme myös häntä, mikäli hän ei nukkunut. Välillä vaihdamme pari sanaa. Enimmäkseen hän on kuitenkin omassa maailmassaan. Uskoisin, että hänen sairautensa on hieman pidemmällä kuin omaiseni sairaus.

Heti kohta minäkin ymmärsin, että omaiseni on täysin oikeassa paikassa. Aloin nimittäin vähitellen käydä omaiseni omaisuutta läpi ja siirtää arvotavaroita turvaan, pois tyhjilleen jääneestä asunnosta. Minua kiinnosti eräiden korujen tarina, ja otin ne mukaan omaiseni luo. Ajattelin, että hän saattaisi jopa haluta käyttää niitä vielä. Hän ei kuitenkaan tunnistanut niitä enää lainkaan eikä ollut niistä kiinnostunut.

Sama toistui, kun vein hänelle vanhoja valokuva-albumeita valmistautuneena äänittämään hänen kertomuksiaan kuvien henkiöistä ja tapahtumista. Hän kyselikin minulta, mitä kuvissa oli! – Kuka tämä herrasmies on, hän kysyi, kun hänen käsiinsä osui isokokoinen kuva hänen omasta aviomiehestään.

Luulin ensin, että hän pilailee. Mutta ei hän pilaillut. Nyt häneltä oli viimein mennyt myös muisti.

--

Oma tilanne:

Kysyin puolisoltani, mitä olen unohtanut viime aikoina. Hän ei osannut sanoa. Yeisin tilanne, johon hän törmää, on kuulemma se, että en muista, mitä hän on viimeksi sanonut. Hmm, olisiko tuossa perää? Olisin ollut valmis väittämään, että HÄN se ei muista, mitä minä puhun.