Unohduksen huippu: ei muista kuolevansa

Kun omaiseni asui vielä kotona, keskustelimme usein hänen lähestyvästä kuolemastaan. Hän arveli  olevansa matkalla hautaan ja jo sinne joutavansakin, mutta ei aivan vielä. Hänelle oli tärkeää, että muistan, missä hänen valmiiksi maksettu hautapaikkansa on. Vakuutin aina, että tiedän sen ihan tarkkaan.

Keskustelimme myös hautajaisista. Hänen mielestään siunaus- ja muistotilaisuudet olivat niin masentavia, ettei hän halunnut sellaisia itselleen ollenkaan. Kun kysyin, keille kaikille hän toivoo kuolemastaan kerrottavan, hän arveli, ettei kenellekään tarvitse kertoa. Kuolinilmoituksen hän kuitenkin halusi, ja hän ojensi minulle värssyn, joka hänen mielestään sopisi ilmoitukseen hyvin.

Kyseessä oli Vexi Salmen sanoittama mieskuorolaulu Veteraanimarssi (Me teimme sen). Se menee näin:


Me teimme sen mitä täytyikin
teimme rintamin harvenevin
Me teimme en kukin paikallaan
teimme puolesta syntymämaan.


Sotaa kukaan meistä tahtonut ei,
suurvaltojen mainingit mukanaan vei.
Me teimme sen mitä täytyikin,
teimme rintamin harvenevin.


Vuosikausia jouduimme vaikenemaan,
Suomi kirjoitti kohtaloaan,
mutta historiaa ei toiseksi saa,
totuus jälleen on kunniassaan.


Moni vaiennut veljemme koskaan ei nää
uutta nuorisojoukkoa ymmärtävää.
Työmme tunnustaen he myöntävät sen,
vapaa Suomi nyt lapsille jää.


Ei ihan perinteisin maahanpanijaisvärssy, sanoisin.

Kotona omaisellani oli esillä makuuhuoneessa grafiikan lehti, jossa Kuolema piileksii koivunrunkojen takana sieltä eläviä tarkkaillen. Hymyilevällä luurangolla on kädessään komea viikate.

Huomasin pian omaiseni laitokseen muuton jälkeen, ettei hän enää puhunutkaan kuolemasta. Muutaman kuukauden kuluttua hän ei enää muistanut, missä hänen hautapaikkansa on, vaan kysyi sitä minulta.

Myös hoitajat huomasivat muutoksen ja tulkitsivat sen myönteisesti, minkä kyllä ymmärrän.  Terveydenhoitoalallahan puheet kuolemasta tulkitaan masennuksen oireiksi. Minun mielestäni omaiseni ei kuitenkaan ollut masentunut, vaan kuolema oli hänelle elämään kuuluva realiteetti. Astrologiaa harrastava ystäväni sanoisi, että hän oli tässä suhteessa tyypillinen skorpioni.

Minun mielestäni kyse oli pelkästään sairauden etenemisestä. Omaiseni oli jo niin irrallaan todellisuudesta, ettei enää muistanut kuolevansa. Minulle se ei ollut hyvä uutinen. Keskustelu hautapaikasta oli minulle varmin merkki siitä, että omaiseni vielä oli todellisuuden syrjässä kiinni.
--

Oma tilanne:

Järjestin vaatekaappia alkavaa syyssesonkia varten, sillä loma on nyt ohi. En ollut muistanutkaan, miten paljon vaatteita omistan. Toisaalta ei sieltä mitään täydellisiä yllätyksiä paljastunut.