Keblinger

Keblinger

Mitä jos myisin kotisi?

4
| lauantai 20. huhtikuuta 2013
Kun kuusi-seitsemän vuotta sitten etsin omaiselleni sopivaa pientä keskusta-asuntoa, tiesin hyvin, että useimpiin edullisiin tarjokkaisiin olisi tulossa putkiremontti ennen pitkää. En antanut sen häiritä - kalliimpiin lukaalehin omaisellani ei yksinkertaisesti ollut varaa. Ja nyt se remontti sitten on tulossa. Toki taloyhtiön 5 vuoden korjaussuunnitelmassa mainitaan vasta remontin suunnittelun aloittaminen, mutta sehän saattaa tosiasiassa tarkoittaa ihan mitä vain: remontti voi olla täydessä vauhdissa kahden vuoden kuluttua tästä, tai sitten sitä ei ole aloitettu vielä 10 vuoden päästäkään. Ennustaminen on vaikeaa.

Sitä ei kuitenkaan ole vaikeaa ennustaa, että asunnon arvo laski sillä hetkellä, kun remontin suunnittelu lisättiin suunnitelmaan, ja se tulee laskemaan vielä lisää sitä mukaa, kun remontti lähestyy. Ja senkin pystyn ennustamaan, että dementillä omaisellani ei ole varaa tuohon remonttiin. Hänelle jää hoitokulujen maksamisen jäkeen käteen kuukausittain vain noin 200 euroa, joka riittää juuri ja juuri yhtiövastikkeeseen. Yhtiölainaa sillä ei makseta. Eikä hänellä ole talletuksia tai sijoituksia, joista pystyisin irrottamaan riittävän summan. Asunnon voisi tietenkin laittaa vuokralle, mutta ei ole varmaa, että vuokralla pystyisi kattamaan sekä yhtiövastikkeen että rahoitusvastikkeen.

Helponta olisi myydä pois koko höskä. Mahdollisimman pian, tietenkin. Julma ajatus, kun omaiseni sentään vielä elää. Saadut rahat pitäisi sitten myös pystyä sijoittamaan niin, että niiden arvo vähintään säilyisi perukirjan tekemiseen ja perinnönjakoon saakka. Elävän perintöähän ei tiettävästi voi jakaa.

Avauduin ongelmasta omaiselleni tänään. Kerroin ensin talosta, jossa asunto on. Hän muisti talon kyllä. Kun sitten etenin portaiden ja hissin kautta ovelle, jossa lukee hänen sukunimensä, näin hänen katseestaan, että hän ei pystynyt kuvittelemaan sitä silmissään. – Onko siellä tosiaan sellainen ovi, hän kysyi. Kerroin, että hän omistaa oven takana olevan asunnon ja on asunutkin siellä. Hän ei muistanut sitä ollenkaan ja kommentoi, että muistamattomuus tuntuu oudolta. Edellisen asuinpaikkansa hän vaikutti yhä muistavan.

Kun esittelin tilannetta, hänen katseensa harhaili jo auki olevassa televisiossa. Kun kysyin, mitä mieltä hän on asunnon myymisestä, hän totesi: – Ei minulla taida olla siihen enää mitään sanottavaa.

– Virallisesti ei ehkä olekaan, koska allekirjoitit parempina päivinäsi paperin, jonka perusteella voin hoitaa raha-asioita puolestasi. Minusta tuntuisi kumminkin pahalta tehdä näin isoa päätöstä juttelematta ensin sinun kanssasi, yritin selittää.

Vaihdoimme nopeasti puheenaihetta, ja pian tämän jälkeen omaiseni sanoi olevansa väsynyt ja haluavansa nukkumaan. Laskin hänen sänkynsä pääpuolen alas ja lähdin kotimatkalle. Omaiseni näytti aivan virkeältä ja jäi vuoteeseen silmät auki.

Hämmentyikö hän keskustelustamme? Halusiko hän jäädä yksin suremaan kotinsa menetystä - tai sitä, että ei enää muista, mitä on menettämässä? Sainko häneltä luvan myydä asunto vai enkö saanut?

En osaa sanoa.

--

Oma tilanne:

Unohdin eilen lompakon kotiin, kun lähdin töihin. Onneksi pöytälaatikossa oli suklaata ja pähkinöitä.

"Vanhuksilla on usein mustelmia"

2
| keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Käyn useimmiten omaistani katsomassa viikonloppuna, jolloin osastolla on pieni hoitajanmiehitys. En välttämättä tapaa hoitajia ollenkaan, tai vain tervehdin ohimennen käytävällä tai heidän tuodessaan ruokatarjotinta. En juurikaan soittele kansliaan ja kysele omaiseni vointia. En osaa sanoa, tekevätkö muut niin. Omaiseni voisi hyvin olla viikon flunssassa, enkä minä tietäisi. Mutta mitäpä minä sillä tiedolla tekisinkään? Hyvässä hoidossa hän siellä on.

Nyt oli kuitenkin syytä soittaa.

Omaiseni pitää mandariineistä, joten minulla oli viimeksi käydessäni jälleen kerran mukana pikkusitruksia. Omaiseni kasvot kirkastuivat, kun hän näki oranssin palleron. Käsi ojentui ottamaan hedelmää ja viemään suuhun.

– Kuoritaan ensin, sanoin.
– Osaan kai minä itsekin kuoria.
– Kyllä varmaan, odotas, kun teen alun.

Hitaasti, mutta varmasti omaiseni saikin mandariinin kuorituksi. Sen jälkeen hän alkoi syödä sitä kuten persikkaa.

– Olisiko helpompi syödä lohko kerrallaan?
– Niin tietysti, niinhän minä syönkin.

Ja jälleen koko hedelmä suuhun. Ilmeisesti menetelmä ei kuitenkaan tuottanut riittävän hyvää tulosta, jolloin omaiseni otti mandariinin käteen, antoi minun puolittaa sen ja söi pari lohkoa. Loput lohkot irrotin hänelle ja syötin lohko kerrallaan. Maistoin itsekin.

Siinä puuhaillessamme huomasin, että omaiseni vasemmassa ranteessa oli isohko, läpimitaltaan noin 3 sentin kokoinen mustelma. Myös kädenselkä näytti hieman ruhjoutuneelta. Puolisoni huomasi saman ja osoitti huolensa sanattomasti.

– Mikähän sinulle on käteen mahtanut tulla, kun näyttää olevan mustelma, kysyin.
– Jaa missä?
– No tuossa, katso.
– En ole huomannutkaan. Ei se mitään ole.
– Missähän se on mahtanut tulla? Oletko kaatunut tai jotain?
– Een ole, sen teki se mies.
– Mikä mies?
– Se mies, joka takanasi istuu.

Katsoin taakseni. Kuten jo tiesinkin, ei siellä ollut muuta kuin vaatekaappi. Totesin mielessäni, ettei asiasta nyt saada sen enempää irti, joten vaihdoin puheenaihetta.

Myöhemmin huomasin vielä, että omaisellani oli myös oikeassa käsivarressa mustelma, tosin pienempi. Olisiko häntä jouduttu pitelemään kiinni tai suorastaan sitomaan, tai olisiko vaikkapa pesulle mennessä otettu vähän tavallista voimakkaammin kiinni käsistä? Mustelmat eivät kuitenkaan olleet aivan samassa kohtaa, joten tämäkään ei ollut aivan uskottava selitys.

Käynnin jälkeisenä arkipäivänä soitin osastolle kysyäkseni asiasta. Puhelimeen etsitty hoitaja ei tosin ollut ollut neljään päivään paikalla, mutta kyllä hän olisi kuullut, jos omaiseni olisi kaatunut. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut. Omaiseni istuu rauhallisesti pyörätuolissaan ja osallistuu päivittäin aktivoivaan ohjelmaan. – Vanhuksille tulee helposti mustelmia ihan pienestäkin kolauksesta, minulle kerrottiin.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan näin onkin. Alle kolmen sentin mustelmista ei tarvitse huolestua, vaikka ne olisivat ilmaantuneet itsestään.

"Vanhuksilla voi kämmenselissä ja kyynärvarsissa näkyä ihonalaisia sinertäviä verenpurkaumia. Niiden syynä on pienten verisuonten katkeilu, mikä johtuu ihon lisääntyneestä hauraudesta ja liikkuvuudesta. Vaikka tällainen mustelma saattaa olla ilkeän näköinen, se ei ole merkki vakavasta sairaudesta, eikä niiden vuoksi tarvitse mennä lääkäriin", kertoo Terveyskirjasto.

Olkoon sitten niin.

Oli minulla toinenkin huoli. Neljä tuntia kotiinpaluuni jälkeen sain äkillisen vastatautikohtauksen, joka osoittautui pahimmaksi ikinä. En ole ainakaan 15 vuoteen ollut yhtä kipeä. Olin kyllä desinfioinut käteni ennen kuin koskin mandariiniin, mutta silti en tietenkään voinut olla ihan varma, olinko vienyt virukseni hoitokotiin.

Ainakaan siihen mennessä omaisellani ei ollut ollut vatsataudin oireita. Toivotaan, ettei tulekaan. Kaipa joku sentään soittaisi minulle, jos omaiseni olisi henkihieverissä?

--

Oma tilanne:


Sairaus nollasi muistini täydellisesti. Olin tänään kirjoittanut jo 15 minuutin ajan yksityiskohtaista sähköpostia ennen kuin muistin, että olin lähettänyt samansisältöisen kirjeen  jo viime viikolla.



 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine