Keblinger

Keblinger

Mitä jos myisin kotisi?

| lauantai 20. huhtikuuta 2013
Kun kuusi-seitsemän vuotta sitten etsin omaiselleni sopivaa pientä keskusta-asuntoa, tiesin hyvin, että useimpiin edullisiin tarjokkaisiin olisi tulossa putkiremontti ennen pitkää. En antanut sen häiritä - kalliimpiin lukaalehin omaisellani ei yksinkertaisesti ollut varaa. Ja nyt se remontti sitten on tulossa. Toki taloyhtiön 5 vuoden korjaussuunnitelmassa mainitaan vasta remontin suunnittelun aloittaminen, mutta sehän saattaa tosiasiassa tarkoittaa ihan mitä vain: remontti voi olla täydessä vauhdissa kahden vuoden kuluttua tästä, tai sitten sitä ei ole aloitettu vielä 10 vuoden päästäkään. Ennustaminen on vaikeaa.

Sitä ei kuitenkaan ole vaikeaa ennustaa, että asunnon arvo laski sillä hetkellä, kun remontin suunnittelu lisättiin suunnitelmaan, ja se tulee laskemaan vielä lisää sitä mukaa, kun remontti lähestyy. Ja senkin pystyn ennustamaan, että dementillä omaisellani ei ole varaa tuohon remonttiin. Hänelle jää hoitokulujen maksamisen jäkeen käteen kuukausittain vain noin 200 euroa, joka riittää juuri ja juuri yhtiövastikkeeseen. Yhtiölainaa sillä ei makseta. Eikä hänellä ole talletuksia tai sijoituksia, joista pystyisin irrottamaan riittävän summan. Asunnon voisi tietenkin laittaa vuokralle, mutta ei ole varmaa, että vuokralla pystyisi kattamaan sekä yhtiövastikkeen että rahoitusvastikkeen.

Helponta olisi myydä pois koko höskä. Mahdollisimman pian, tietenkin. Julma ajatus, kun omaiseni sentään vielä elää. Saadut rahat pitäisi sitten myös pystyä sijoittamaan niin, että niiden arvo vähintään säilyisi perukirjan tekemiseen ja perinnönjakoon saakka. Elävän perintöähän ei tiettävästi voi jakaa.

Avauduin ongelmasta omaiselleni tänään. Kerroin ensin talosta, jossa asunto on. Hän muisti talon kyllä. Kun sitten etenin portaiden ja hissin kautta ovelle, jossa lukee hänen sukunimensä, näin hänen katseestaan, että hän ei pystynyt kuvittelemaan sitä silmissään. – Onko siellä tosiaan sellainen ovi, hän kysyi. Kerroin, että hän omistaa oven takana olevan asunnon ja on asunutkin siellä. Hän ei muistanut sitä ollenkaan ja kommentoi, että muistamattomuus tuntuu oudolta. Edellisen asuinpaikkansa hän vaikutti yhä muistavan.

Kun esittelin tilannetta, hänen katseensa harhaili jo auki olevassa televisiossa. Kun kysyin, mitä mieltä hän on asunnon myymisestä, hän totesi: – Ei minulla taida olla siihen enää mitään sanottavaa.

– Virallisesti ei ehkä olekaan, koska allekirjoitit parempina päivinäsi paperin, jonka perusteella voin hoitaa raha-asioita puolestasi. Minusta tuntuisi kumminkin pahalta tehdä näin isoa päätöstä juttelematta ensin sinun kanssasi, yritin selittää.

Vaihdoimme nopeasti puheenaihetta, ja pian tämän jälkeen omaiseni sanoi olevansa väsynyt ja haluavansa nukkumaan. Laskin hänen sänkynsä pääpuolen alas ja lähdin kotimatkalle. Omaiseni näytti aivan virkeältä ja jäi vuoteeseen silmät auki.

Hämmentyikö hän keskustelustamme? Halusiko hän jäädä yksin suremaan kotinsa menetystä - tai sitä, että ei enää muista, mitä on menettämässä? Sainko häneltä luvan myydä asunto vai enkö saanut?

En osaa sanoa.

--

Oma tilanne:

Unohdin eilen lompakon kotiin, kun lähdin töihin. Onneksi pöytälaatikossa oli suklaata ja pähkinöitä.

4 kommenttia:

Sofia at: 23. huhtikuuta 2013 klo 10.35 kirjoitti...

Tilanne tuntuu tutulta...
Keskustelimme omaisemme kanssa useaan kertaan hänen muuttamisestaan hoitokodista toiseen. Aluksi asia ei ollenkaan mennyt perille. Jo pelkkä muuttaa-sanan tarkoitus oli täysin kadoksissa. Otimme asian useaan kertaan esille ja aina hän muisti jonkun yksityiskohdan edellisistä keskusteluista. Muuttopäivänä hän ilmoitti "menevänsä vain katsomaan" ja kotiutui tyytyväisenä saman tien =)

Uskon, että teet omaisesi kannalta parhaan ratkaisun, vaikkakin se saattaa tuntua ikävältä. Hänhän jo sinut valtuuttaessaan on ilmaissut, että luottaa sinuun ja päätöksiisi.
Kattaako valtuutus asunnon myynnin, vai pitääkö sinun hakea hyväksyntä Maistraatista? Perustelit myynnin mielestäni hyväksyttävästi.

Vuokralaista voisi tietenkin harkita, mutta mikäli luotettavaa ja pitkäaikaista ei löydy, saattaa ko. ratkaisusta tulla omaisellesi jopa huomattavia kuluja...

Uskon, että päätöksesi on oikea.

{ Maija } at: 25. huhtikuuta 2013 klo 17.42 kirjoitti...

Asunnon myyminen mainitaan valtuutuksessa, mutta sanamuoto on sen verran tulkinnanvarainen (en ymmärrä miksei asianajaja voinut vain kirjoittaa, että valtuutettu saa myydä asunnon - miksi hänen piti ruveta kiertelemään ja kaartelemaan siihen epämääräisiä ehtoja, että jos sitä ja tätä tai jos kuitenkin kolmatta, jotka aina jättävät tulkinnan varaa), että ajattelin kysäistä, mitä mieltä maistraatissa ollaan.

{ AnnaEmilia } at: 11. toukokuuta 2013 klo 22.16 kirjoitti...

Sinä kirjotat hienoa blogia. Blogin pitäminen on hyvä tapa purkaa tuntojaan. Minulla olisi sinulle sellasia vastapuolen ajatuksia. Nimittäin itse pidän blogia työstäni: http://aloittelevanhoitajanajatuksia.blogspot.fi/2013/05/muistisairaudet-ja-niiden-hoito.html?spref=fb

{ Maija } at: 12. toukokuuta 2013 klo 23.43 kirjoitti...

Kiitos AnnaEmilia kommentista ja linkistä blogiisi! Siellä kannattaa tämänkin blogin lukijoiden vierailla.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine