Keblinger

Keblinger

Vertaistukea sanomalehdestä

0
| maanantai 27. toukokuuta 2013
Tässä Anna-Stina Nykäsen Helsingin Sanomiin kirjoittamassa jutussa on valtavan paljon tuttua. Käykääpä lukemassa, ellei ole vielä sattunut silmiinne:

http://www.hs.fi/sunnuntai/Kun+%C3%A4iti+eksyy+ja+is%C3%A4+karkaa/a1369451171159?jako=f5f505dbaaf65e8d496a81329ee3fe38

Onhan se selvää, että moni muukin on kokenut samantapaista kuin minä. Muistiliiton kautta varmaan löytyisi vertaistukea eli muita saman kokeneita juttuseuraksi, mutta en ole kokenut tarvitsevani sitä. Päin vastoin on tuntunut, etten viitsi ajatella näitä asioita enempää kuin on pakko, enkä kauheasti jaksaisi vatvoa niitä ulkopuolisten kanssa. Tämä blogi ja pari ystävää sekä perhe riittävät.

Silloin, kun asia oli aivan akuutti, olisin mielelläni kuullut, etten ole epäilysteni kanssa yksin. Etsin silloin myös aktiivisesti tietoa, mutta omaiseni asioiden hoitaminen vei niin paljon aikaa työn ohella, etten varmaan olisi edes ehtinyt osallistua mihinkään vertaistukitapaamisiin. En tiedä, olisinko halunnut kuunnella toisten tarinoita, kun omani vei kaikki voimat. Vertaistukeenhan liittyy aina vastavuoroisuus. Toisaalta olisi ollut mukavaa tulla otetuksi tosissaan. Etenkin alussa oli usein tunne, ettei kukaan usko.

Mutta tuo lehtijuttu oli kyllä mukava lukea. Siinä oli paljon "hauskoja" yksityskohtia, joihin pystyin samaistumaan. Sekin, että vanhan polven naiset ovat usein sovinisteja, joten miehiin vetoaminen saa heille liikettä niveliin. Tuo keino tepsi omaisellenikin hyvin. Myös moni muistisairaiden juoni ja kikka paljastettiin.

Kiitos mainiosta jutusta, Anna-Stina!

En ole lukenut tekstissä manittua Hanna Jensenin kirjaa, mutta mieli tekisi. Olen varma, että se on hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä, kuten useimmat Hannan lehtijututkin.

On erinomaista, että muistisairaudet ovat nyt nousseet julkisuuteen ja keskustelun kohteeksi.

--

Kävin lauantaina iltakävelyllä omaiseni luona. Oli upea alkukesän ilta, vasta leikattu ruoho tuoksui ja kirsikkapuut kukkivat omakotialueilla. Hoitokodissa oli rauhallista, paitsi että televisio pauhasi Monacon Grand Prix'tä. Aika koomista: puolimuumiot muka katsomassa maailman nopeinta moottoriurheilua. Söimme minttusuklaakeksejä ja luin päivän lehteä ääneen. Oli paljon kiinnostavia uutisia, joihin omaisenikin pystyi eläytymään, kuten lukiovertailujen tulokset. Puolen tunnin kuluttua palasin elävien maailmaan, ostin kesän ensimmäisen irtojäätelön ja maleksin jokirannassa, kuten kaikki muutkin.
--

Oma tilanne:

Jätin viikonloppuna ensi kertaa kosteita pyykkejä pesukoneeseen niin, että ne alkoivat haista. Pesin ne äkkiä uudelleen enkä kertonut kenellekään.




Jääkiekkoa ja mansikoita

0
| lauantai 18. toukokuuta 2013
Vanha, paksuseinäinen talo on viileä sisältä, vaikka lämpötila ulkona hipoo hellerajaa. Vanhukset ovat vuoteissaan ja kaihtimet kiinni. Televisio pauhaa jääkiekko-ottelua joka huoneessa. Taidan kirjoittaa edunvalvontavaltuutukseeni, ettei minua saa pakottaa seuraamaan urheilua sitten, kun itse olen laitospotilas. On varmasti sietämätöntä yrittää levätä jatkuvassa metelissä. Omaiseni ei kuitenkaan koskaa valita siitä eikä pyydä sulkemaan televisiota.

Minulla on mukanani kilo espanjalaisia mansikoita ja pieni veitsi. Napsaisen kannan irti pähkylästä ja puolitan sen. Omaiseni näyttää innokkaalta ja hymyilee, kun maku leviää hänen suuhunsa. Hän tahtoo lisää. Välillä hän ottaa marjanpuolikkaan käteen, välillä avaa suunsa ammolleen, jotta tipauttaisin herkun suoraan sinne. Kun pidän pienen tauon työskentelyssäni, hän ojentaa kättään kohti mansikka-astiaa. Hän syö hiljalleen noin puoli litraa mansikoita. Pidän sitä erittäin hyvänä saavutuksena.

Keskustelussa käy ilmi muun muassa, ettei hän tiedä, mikä vuosi nyt on, eikä sitä, minkä niminen kuningas hallitsee Ruotsia. Kruununprinsessa Victoriasta hän ei ole kuullut, ja Daniel Westlingin nimi ja asema aiheuttavat hämmennystä. Ei hän kuitenkaan täysin irti tosimaailmasta ole. Hän tuntuu muistavan esimerkiksi Tukholman-vuosiensa asuinpaikan. Kun kerromme sukulaisesta, joka on tavannut hiljattain kuningasperheen jäseniä, hän vitsailee, että me olemme itsekin sitten melkein kuninkaallisia.

--

Oma tilanne:


Tällä viikolla unohdin jälleen kertaalleen työlasit kotiin. Huomaan myös, että silloin tällöin on vaikeaa löytää täsmälleen oikeaa sanaa puhuessa. Kirjoittaessa tämä ongelma ei onneksi vielä ole tullut esiin. Olen kyllä aina ollut sujuvampi kirjallisesti kuin suullisesti.

Unohteluja äitienpäivänä

0
| sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Pakkasin äitienpäiväksi piknik-koriin 5 dl:n pullon makeaa italialaista kuohuviiniä ja lasit, perintölautaset, lusikat, kakkulapion, lautasliinat sekä komean kerrotun pelargonin (mielestäni paljon kauniimpi kukkanen kuin äitienpäiväruusu). Toisessa kädessä tasapainottelin pientä vatia, jolla oli iso pala kermavaahdolla ja mansikkapaloilla koristeltua, vadelma-rahka-kermahyytelöllä täytettyä kääretorttua. Omatekemää. Hyvin meni - pääsin perille asti tuhrimatta vaatteitani tai auton sisustusta kermavaahdolla.

Ennen lähtöä olin tosin jo saanut perinteisen juhlanalusraivarini. En taaskaan ollut ehtinyt syödä, ja tajusin, että pääsisin laittamaan ruokaa vasta aikaisintaan parin tunnin päästä. Siihen ei tarvittu lisäksi kuin kaoottinen keittiön työpöytä, jonka olin juuri hetki sitten siivonnut ja jota tarvitsin pakatakseni tuon herkkukorin. Karjunnan jälkeen oli pakko tunkea suuhun muutama hätänakki ja kaapaista kunnon siivu mehevää kääretorttua päälle.

Hoitokodissa oli hiljaista. Neljän hengen huoneessa kolme nukkui päiväunta. Omaisemme heräili hiljalleen ja kummasteli, onko nyt tosiaan äitienpäivä. Kortti ilahdutti. Siinä oli sinitiaisia ja pelargoneja, ja sitä tutkittiin hartaasti. Puolisoni avasi viinin, minä annostelin kääretorttua lautasille. Kilistelimme.

Syöminen sujui jotenkuten. Omaiseni asento oli niin huono, ettei hän saanut lusikallaan kunnollisia annoksia pehmeästä tortusta. Syötin pari lusikallista, mutta pääosan tortusta hän söi itse, minä vain täytin lusikat. Hän ojensi myös useita kertoja vasenta kättään leivonnaista kohti selvästikin tarttuakseen siihen ja viedäkseen sitä kädellä suuhun. Estin tämän, koska kermavaahto olisi tarttunut hänen käsiinsä ja pehmeä täyte olisi valunut hänen rinnuksilleen.

– Tämä on hyvää tavaraa, kommentoi hän kuohuviiniä. Syötyään isohkon torttupalan ja juotuaan 3-4 kulausta viiniä hän ilmoitti olevansa väsynyt. Laskimme sängyn päädyn alas ja lähdimme. Emme jääneet katsomaan laitoksen perinteistä äitienpäiväohjelmaa, jonka alkamiseen oli vielä noin tunti. Henkilökunta aikoi nostaa omaisemme pyörätuoliin sitä katsomaan. Siksikin ajattelimme, että pienet nokoset ruoan päälle ovat ihan hyvä idea.

Pari tuntia myöhemmin sain puhelun kaukaa. Soittaja kertoi keskustelleensa juuri puhelimessa omaisemme kanssa. Hän oli kertonut soittajalle, ettei ole nähnyt ketään muita tuttuja vähään aikaan, mutta puolisoni oli parhaillaankin samassa talossa.

Omaiseni ilmeisesti siis muistaa, että puolisoni käy säännöllisesti hänen luonaan. Niin säännöllisesti, että hän voisi vaikka asua samassa talossa. Sehän on hyvä juttu se.

--

Oma tilanne:

Olimme jo kotipihalla, kun huomasin, että olin jättänyt käsilaukkuni hoitokotiin.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine