Jääkiekkoa ja mansikoita

Vanha, paksuseinäinen talo on viileä sisältä, vaikka lämpötila ulkona hipoo hellerajaa. Vanhukset ovat vuoteissaan ja kaihtimet kiinni. Televisio pauhaa jääkiekko-ottelua joka huoneessa. Taidan kirjoittaa edunvalvontavaltuutukseeni, ettei minua saa pakottaa seuraamaan urheilua sitten, kun itse olen laitospotilas. On varmasti sietämätöntä yrittää levätä jatkuvassa metelissä. Omaiseni ei kuitenkaan koskaa valita siitä eikä pyydä sulkemaan televisiota.

Minulla on mukanani kilo espanjalaisia mansikoita ja pieni veitsi. Napsaisen kannan irti pähkylästä ja puolitan sen. Omaiseni näyttää innokkaalta ja hymyilee, kun maku leviää hänen suuhunsa. Hän tahtoo lisää. Välillä hän ottaa marjanpuolikkaan käteen, välillä avaa suunsa ammolleen, jotta tipauttaisin herkun suoraan sinne. Kun pidän pienen tauon työskentelyssäni, hän ojentaa kättään kohti mansikka-astiaa. Hän syö hiljalleen noin puoli litraa mansikoita. Pidän sitä erittäin hyvänä saavutuksena.

Keskustelussa käy ilmi muun muassa, ettei hän tiedä, mikä vuosi nyt on, eikä sitä, minkä niminen kuningas hallitsee Ruotsia. Kruununprinsessa Victoriasta hän ei ole kuullut, ja Daniel Westlingin nimi ja asema aiheuttavat hämmennystä. Ei hän kuitenkaan täysin irti tosimaailmasta ole. Hän tuntuu muistavan esimerkiksi Tukholman-vuosiensa asuinpaikan. Kun kerromme sukulaisesta, joka on tavannut hiljattain kuningasperheen jäseniä, hän vitsailee, että me olemme itsekin sitten melkein kuninkaallisia.

--

Oma tilanne:

Tällä viikolla unohdin jälleen kertaalleen työlasit kotiin. Huomaan myös, että silloin tällöin on vaikeaa löytää täsmälleen oikeaa sanaa puhuessa. Kirjoittaessa tämä ongelma ei onneksi vielä ole tullut esiin. Olen kyllä aina ollut sujuvampi kirjallisesti kuin suullisesti.