http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2782&selGroup=44
Omaisellani oli yllään ehkä hiukan tavallista siistimpi pusero, ja mikä oudointa, hopeanvärinen paksu kaulaketju. Hänellä olisi omiakin koruja, mutta muistaakseni hoitopaikan ohjeissa sanottiin, ettei niitä toivota laitokseen. Voi olla, että muistan väärinkin. Olin joka tapauksessa aika varma, ettei hän olisi itse valinnut sellaista korua ja kummastelin hiljaa mielessäni, mistä se oli hänen kaulaansa tupsahtanut.
Olisiko hänellä käynyt vieraita kenties samana päivänä, ja hoitajat olisivat laittaneet hänet hienoksi? Hän oli itse sitä mieltä, ettei vieraita ollut käynyt. Henkilökunnalta oli turha kysyä, koska ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ihme, että pääsimme edes sisään. Soitimme alaovelta kolme eri kertaa, eikä kukaan ehtinyt vastata. Siitä saattoi päätellä, että paikalla oli miniminaisitus ja heillä kaikilla puuhaa. Pääsimme livahtamaan sisään, kun joku muu vierailija tuli talosta ulos.
Tartuin kirjaan. Se näytti iskemättömältä. Jos sitä oli joku lukenut niin ei ainakaan kokonaan. Sen alkulehdellä oli käsin kirjoitettu nimi ja puhelinnumero. Kysyin omaiseltani, kuka tämä henkilö on. Hän ei tiennyt. Myöskään puolisoni ei ollut koskaan kuullut nimeä.
Oli kuitenkin selvää, että tämä henkilö tunsi omaiseni taustan. Omaiseni asui nuorena aviovaimona muutaman vuoden ajan Keniassa Kisumun lähellä, jossa hänen miehensä toimi kveekareiden koulun rehtorina. Kirjassa kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka oli ollut lähetystyössä samaan aikaan samalla seudulla. Olisi ollut outoa, jos omaiseni ei olisi tuntenut häntä. Puolisolleni Kaisu Matilaisen nimi ei kuitenkaan ollut tuttu, eikä dementti omaisenikaan tunnistanut sitä.
Aloin lukea kirjaa ääneen kohdasta, jossa kerrottiin Matilaisen saapumisesta Kisumuun. Omaiseni kuunteli sen näköisenä kuin olisi ymmärtänyt, mitä puhuin. Puolisoni tunnisti kolme kirjassa mainittua nimeä: omaiseni perhetuttavia Keniassa. Omaiseni väitti, ettei ollut heistä koskaan kuullutkaan.
Myös kirjan tarinat sinänsä olivat kiinnostavia. Esimerkiksi se kohta, jossa kerrottiin, miten vanhukset vietiin tai he itse menivät aikansa koitettua jyrkänteelle ja pudottautuivat tai heidät pudotettiin sieltä alas kuolemaan. Kirjan rivien välistä saattoi lukea paheksunnan moista julmaa pakanallista tapaa kohtaan. Miten sen nyt ottaa. Moneen muuhun kohtaloon verrattuna tuo voi olla myös lempeä tapa kuolla. Puolisoni esitti välittömästi vaatimuksen, että minun pitää järjestää hänelle tuollainen poismeno, mikäli hän ei itse ymmärrä sitä toteuttaa. Saharassa kuulemma on tai oli tapana yksinkertaisesti kävellä aavikolle.
Kotona googlasin kirjan alkulehdeltä löytyneen nimen. Kirjan lahjoittaja on paikallinen kuvataiteilija. Olin huomannut osaston ilmoitustaululta, että heillä on taidepiiri, mutta en ollut pannut merkille sen vetäjän nimeä. Veikkaanpa, että henkilö on sama.
Olisiko dementti omaiseni alkanut taidepiirissä kertoa Kenian-vuosistaan? Kun kerran kysyin häneltä, mikä oli kaunein paikoista, joissa hän oli asunut tai käynyt, hän mainitsi nimenomaan Kenian ja Kisumun. He asuivat ja työskentelivät Kisumun lähistöllä laaksossa, jonka maisema oli erityisen kaunis, ja sitä hän edelleen muisteli mielellään. Voin kuvitella, että omaiseni perhe-elämä oli tuolloin onnellisimmillaan, sillä he olivat aika hiljattain menneet naimisiin ja saaneet esikoisensa. Brittiperheestä, jonka kanssa he jakoivat talon, tuli heille elinikäisiä ystäviä. He olivat kaikki nuoria ja voimakkaita ja tekivät varmasti mielestään tärkeää työtä. Voin hyvin ymmärtää, että Kenia on saanut omaiseni muistoissa niin erityisen aseman, että hän muistaa sen dementtinäkin.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti