Keblinger

Keblinger

Hoitokokous vai ameeba?

| sunnuntai 25. elokuuta 2013
Hoitokokous järjestetään, kun laitoksessa asuvan omaiset sitä pyytävät. Hoitaja kysyy, halutaanko myös lääkäri paikalle, ja jos halutaan, lääkärin aikataulu määrittelee kokouksen ajankohdan. En edes uneksisi hoitokokouksen pyytämistä muulloin kuin lomalla ollessani, koska aika saattaa muuttua vielä viime tingassakin.
Tämä oli nyt omaiseni toinen hoitokokous. Pyysin sen järjestämistä, koska tänä kesänä oli harvinainen mahdollisuus saada muistisairaan kaikki lähiomaiset paikalle.

Hoitokokousten epämuodollinen luonne hämmästytti minua jälleen. Kokouksessa oli mukana neljä laitoksen edustajaa: yksikön esimies, hänen kakkosnaisensa, sairaanhoitaja ja lääkäri. Kukaan heistä ei ottanut tilannetta haltuunsa. Puheenjohtajaa ei palaverissa ollut, ei myöskään esityslistaa. Minulla toki oli muistilista käsiteltävistä asioista, mutta olisi tuntunut röyhkeältä  ryhtyä näkyvästi vetämään kokousta.

Minusta puheenjohtajan tehtävä olisi kuulunut yksikön esimiehelle. Hän oli kuitenkin muihin laitoksen edustajiin verrattuna sekä virkaiältään että vuosiltaan nuori, eikä ilmeisesti tuntenut omaistamme kovin hyvin. Hänen kätensä oli kylmän nihkeä ja äänensä hieman kireä - ehkäpä hän oli tottumaton rooliinsa tai pelkäsi saaneensa vastaansa hirviöomaiset. Muut kaksi hoitajaa tunsivat meidät jo entuudestaan ja tiesivät, että emme tulleet rettelöimään. He antoivat itsestään samanlaisen rennon ja avoimen vaikutelman kuin laitoksen käytävilläkin. He eivät kuitenkaan tehneet elettäkään siirtyäkseen asiaan.

Ehkä hoitajat odottivat, että lääkäri olisi ottanut ohjat käsiinsä? Hän oli kyllä karismaattinen ja johtamiseen tottunut, mutta luulen, että hän tässä tilanteessa ajatteli olevansa hoitajien maaperällä eikä siksi ryhtynyt päsmäröimään.

Niinpä tilanteen johtaminen jäi kälyni harteille. Hän johdatteli koko porukan pienen smalltalkin jälkeen keskustelemaan omaisestamme ja hänen tilanteestaan ja auttoi minut alkuun kysymyslistassani, jonka hän tunsi. Kaikki listani asiat käsiteltiin ja saimme vastauksen kaikkeen, mikä meitä askarrutti.

Mutta mikä jäi puuttumaan?

Tietenkin asiat, joita emme osanneet tai muistaneet kysyä. Hoitajat tuottivat kyllä jonkin verran tarinaa omaisemme päivittäisestä elämästä ja voinnista, ja lääkäri kertoi muun muassa hänen lääkityksestään, mutta varsin niukkaa se oli. Kiinnitin huomioni siihen, että Alzheimer-lääke Doneratiota ei enää mainittu, ja lääkäri vahvistikin tämän. Tiesin jo ennestään, että Doneratio yleensä lopetetaaan muistisairauden edetessä, koska siitä ei enää ole hyötyä.

Meille kerrottiin, että omaisemme saa laboratoriotuloksista päätellen riittävästi ravintoaineita, mutta meille ei mainittu, että hänellä on Braden-asteikolla mitattuna keskisuuri painehaavojen riski. Myös hänen älyllistä toimintakykyä mittaavat MMSE-pisteensä jäivät mainitsematta. Hänelle oli tehty vajaaravitsemuksen riskistä kertova MNA-arvio kesäkuussa, mutta sen tulosta ei kerrottu.

Nämä testitulokset selvisivät asiakirjoista, jotka sain mukaani lähtiessämme hammaslääkärille. Siinä oli mukana myös omaiseni täydellinen lääkelista.

Voin kyllä kuvitella, miksi näitä asioita ei kerrottu kokouksessa. Monet omaiset eivät varmaan tunne mittareita, jotka sitten pitäisi selittää heille. Minulle ne kuitenkin ovat tuttuja, ja ne olisivat kiinnostaneet, vaikka en tullutkaan kysyneeksi niistä.

Jäi ihmetyttämään, miten hoitokokoukset mahtavat yleensä sujua. Minä ja kälyni olemme molemmat tottuneita kokouksissa istujia, joten saimme tilaisuudesta sen, mitä tulimme hakemaan, mutta miten muiden omaisten käy?

Minusta olisi järkevää, että hoitokokouksia varten olisi laitoksissa valmis, vakituinen esityslista asioista, jotka käydään läpi omaisten kanssa. Tämä helpottaisi hoitajien ja lääkärin valmistautumista ja antaisi tapaamiselle rungon. Hoitotiimi saisi mielellään myös sopia keskenään, kuka avaa ja päättää tilaisuuden ja huolehtii, että esityslistan asiat tulevat käsitellyiksi.

Nyt tilaisuus päättyi yhtä epämääräisesti kuin se alkoikin. En enää edes muista, kuka lopulta sanoi jotakin siihen suuntaan, että olikohan tässä nyt kaikki. Siinä sitten vielä haahuiltiin keskipitkä tovi ennen kuin lääkäri ensimmäisenä suuntasi kohti muita velvollisuuksia.

Napakka vetäjä olisi säästänyt kaikkien aikaa lyhentämällä kokouksen kestoa ainakin 15 minuutilla.

--

Oma tilanne:

Unohdin matkapuhelimen laturin hotellihuoneeseen. En ole viitsinyt soitella perään.


2 kommenttia:

Anonyymi at: 26. elokuuta 2013 klo 9.09 kirjoitti...

Olipa mielenkiintoista kuulla, että näin teilläkin. Itselläni on aivan samanlaisia kokomuksia sekä Koskelan kuntoutusosastolta että Helsingin kaupungin kotihoidon järjestämistä hoitokokouksista! Aivan tarkalleen sama epämääräinen haahuileva tapa näissä kokouksissa, olen kaikilla kerroilla ottanut ohjat omiin käsiini. Aikaa kuluu myös ihan hukkaan yleiseen small talkiin ja asiaan ei päästäisi varmaan koko päivänä, jos en itse aloittaisi asioiden läpikäyntiä. Tämä on ollut todella yllättävää kun kaikenaikaa puhutaan siitä millainen kiire hoitohenkilökunnalla on.

Anonyymi at: 27. elokuuta 2013 klo 20.32 kirjoitti...

Olen ihmetellyt samantapaisia asioita, ikäänkuin omaisia ei laskettaisiin lukuun lainkaan., vaikka heitä tarvitaan. Pitkäaikaishoidon paikassa ei palavereita ollut lainkaan. Menin useita kertoja paikalle lääkärikierron aikana. Kysymysteni perusteella monta lääkettä todettiin tarpeettomiksi ja jätettiin pois! Tietoja sain päivystyshuoneesta kyselemällä. Palvelutalossa on palaverikäytäntö, mutta muistiinpanoja ei pyynnöstäsi huolimatta ole kirjoitettu paperille niin että omaiseni muistaisi sopimuksia. Myöskään työntekijät eivät tunnu olevan niistä tietoisia. Omasta aloitteesta keskusteluja omaiseni hoidosta syntyy helpostikin.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine