Asunto on ollut myynnissä jo jonkin aikaa. Kaavailin, että nyt koulujen alkamisen aikaan jonkin varakkaan isin tai äidin hermo pettää, ja hän ostaa opiskelun aloittavalle piltilleen siitä oman kämpän, mutta niin ei ainakaan vielä ole käynyt. No, onhan tässä aikaa odottaa.
Irtaimiston arvokkain osa on siirretty vuokrattuun lämpimään varastoon. Ajatuksena on tarjota hiljalleen osto- ja myyntiliikkeeseen niitä tavaroita, joista perilliset eivät ole kiinnostuneita. Voi olla, että jotakin myydään nettihuutokaupassakin. Taide-esineiden parhaimmisto on jo hyväksytty vasaran alle oman alansa huutokauppaan. Arvotonta tavaraa on annettu eri tahoille, ja loput vei kierrätyskeskuksen keräilyauto. Taloyhtiön jätekatokseen meni hyvin vähän enää tässä vaiheessa.
Koska minun edunvalvojana pitää katsoa dementin omaiseni edun perään sen tasoisesti, että toimintani tarvittaessa kestää maistraatin tilintarkastuksen, otin ensin selvää tavaran arvosta. Tämä tapahtui kutsumalla osto- ja myyntiliikkeen kaveri kotikäynnille. Hän antoi koko irtaimistolle hintalapun ja kertoi vielä erikseen, mitkä esineet hänen mielestään olivat myyntikelpoisia ja mitkä joutuisivat kaatopaikalle, jos myisimme koko höskän hänelle.
Mietin myös sitä, voinko ylipäätään antaa tavaraa pois. Onko se omaiseni edun mukaista ja salliiko edunvalvontavaltuutukseni sen, kun valtuutuksessa ei erikseen mainita lahjojen antamista? Päättelin, että jos tavara on määritelty arvottomaksi, se ei ole lahja siinä mielessä kuin tässä tarkoitetaan. Arvotonta siis voi antaa. Lisäksi voisi antaa tavaraa, jonka muistisairas omaiseni haluaa lahjoitettavan puolestaan. Maistraatin ohjeissa sanotaan, että jos päämieheni haluaa antaa tavanomaisia lahjoja esimerkiksi sukulaisten merkkipäivinä, hänellä pitää olla oikeus tehdä niin.
Kun omaisuutta myydään, tulot tilitetään tietenkin muistisairaan omaiseni pankkitilille. Puolet niistä kuuluu periaatteessa hänen puolisonsa kuolinpesälle, mutta koska pesä on testamentin toiveen mukaisesti jakamaton, se säilytetään yhtenäisenä, ja perilliset jäävät tässä vaiheessa nuolemaan näppejään. Paitsi että ovat he tietenkin saaneet yhtä ja toista pientä "arvotonta" haltuunsa jo nyt. Eihän ollut mitään mieltä viedä ihan kaikkea varastoon.
Koko kodin hankalin esine oli vanha kaappikello, jonka omaiseni anoppi oli hankkinut ensimmäisillä palkkarahoillaan toimiessaan opettajana ruotsinkielisellä rannikolla. Sille löytyi kyllä ostaja, mutta kuljettaminen ostajalle olisi tullut kalliimmaksi kuin kellon arvo, koska kello (tai oikeastaan kaappi) ei mahtunut isoonkaan henkilöautoon. Museoon sitä ei kannattanut tarjota, koska näppäräsorminen appeni oli vaihtanut sen koneiston moderniin ja tuunannut sen numeroita mustalla tussilla. Pelkäsin jo, että sille pitää näyttää kirvestä, mutta kierrätyskeskus lopulta vei myös sen.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti