Sillä välin puolisoni kävi tapaamassa äitiään. Oli kuulemma ollut mukavaa. Puolisoni arveli, että omaisellemme oli juuri tarjottu pyhäpäivän kunniaksi konjakit ruoan päälle, sillä muistisairas oli tavallistakin puheliaampi ja hyväntuulisempi.
"Elämä on ihanaa", hän julisti.
Ihan kaikki oli parhain päin, huonekin miellyttävän korkea ja tilava. Se ei näyttänyt haittaavan, ettei naapurivuoteen rouvaa näkynyt ollenkaan. Ei näkynyt rouvan vuodettakaan. Jos rouva ei enää palaa, omaisemme on huoneensa pitkäaikaisin asukas. Kaikissa muissa vuoteissa on tänä aikana jo asukas vaihtunut.
Puolisoni oli valittanut syksyn pimeyttä ja ankeutta, johon omaisemme oli todennut: "Laulaminen auttaa aina!" Niin he sitten lauloivat. Joululauluja, joiden sanat muistisairas muisti vaivattomasti. Kotoa omaisemme ei koskaan suostunut avaamaan suutaan, kun me muut lauloimme, mutta nyt hän nautti äänestään estottomasti.
Samalla puolisoni sai hyvän näköalan äitinsä hampaisiin. Hän arveli, että yksi tai kaksi hammasta lisää olisi katkennut.
Omaistamme ihmetytti kovasti, miten puolisoni osasi ennustaa, että hänelle tuotaisiin kohta ruokaa. "Kyllähän minä itsekin ruokaa saan, lähden vain kävelemään", vuodepotilas esitti.
Muistisairasta kiinnosti, minne puolisoni oli seuraavaksi menossa. Kuultuaan, että kotiin, hän kysyi, missä puolisoni tätä nykyä asuu. Puolisoni antoi osoitteen. "Miksi sinä siellä asut?", äiti kysyi pojaltaan. Poika vastasi: "No kun olen naimisissa, ja vaimoni omistaa asunnon siinä."
"No mutta sehän on hienoa! Olet päässyt naimisiin!", riemastui dementti ja onnitteli puolisoani lämpimästi.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti