Keblinger

Keblinger

Onnea 89-vuotiaalle!

0
| lauantai 26. lokakuuta 2013
Eilen oli omaiseni syntymäpäivä. Juhlistimme sitä tänään yhdessä kukilla,  leivoksilla ja kuohuviinillä. Teetin pienen ruusukimpun omaiseni usein käyttämään maljakkoon ja valitsin värikkäimmät leivospalat kauppahallin Piece of Cake -konditoriasta. Yksi kuutio oli kirkkaan sahraminkeltainen, toinen punainen ja kolmas violetti. Puolisoni arvasi ihan oikein, että omaisemme upottaisi lusikkansa ensimmäisenä siihen keltaiseen. Omaistamme huvitti ajatus kakusta, jossa ei ollut kakkupohjaa ollenkaan.

- Mihin sitä kakkua tarvitaan, kun on hyvät täytteet, hän lohkaisi.

Omaisemme ei enää osaa korjata asentoaan vuoteessa. Kun kohotamme hänen pääpuoltaan, hän istuu juuri siten kuin sattui makuulla olemaan. Nytkin hän tarttui lusikkaan vasemmalla kädellä, koska oikea käsi ei oikein ollut hollilla. Annoimme hänen syödä myös sormin. Onneksi leivospalat olivat tarpeeksi tukevaa tytinää eivätkä hajonneet käteen. Silti mousse oli pehmeää eikä sitä tarvinnut pureskella. Leivonnaisten rakenne oli siis omaisemme kannalta aivan täydellinen. Ne olivat myös hyvänmakuisia. Omaisemme maisteli jokaista leivosta ja itse asiassa söi kaksi niistä lähes kokonaan.

Puolisoni halusi näyttää äidilleen, miten puhelimen kameralla otetaan kuvia. Tiesin kyllä, ettei se onnistuisi. Puhelintahan täytyy pitää kiinni tarkasti oikealla tavalla reunoista. Kohdentaakseen pitää nädä, mitä pienehköllä näytöllä on, ja samaan aikaan pitää pystyä painamaan sormella pientä ruudun kuvaketta. Puolisokea omaisemme teki, mitä häneltä pyydettiin, mutta ei hän selvästikään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Puolisoni toisti havainto-opetuksensa moneen kertaan. No, ehkä lelusta oli hieman hupia molemmille, vaikka kuvat eivät onnistuneetkaan.

Puolisoni otti kuvan myös äidistään, joka kuvan nähdessään kysyi, kuka siinä on. Vastaus ei miellyttänyt häntä yhtään ja hän kieltäytyi, kun puolisoni ehdotti lisäkuvien ottamista. Ymmärrän kyllä. En minäkään haluaisi näyttää satukirjojen riutuneelta, harvahampaiselta noita-akalta, vaikka se ihan varmasti on myös minun kohtaloni. Jokainen laitoksen naispotilas näyttää siltä, vain pienin variaatioin.

Voi olla, ettei dementti omaiseni ollut nähnyt peilikuvaansa pitkään aikaan tai ei ainakaan muistanut, miltä näytti. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen on iso.

Niin kauan, kun ihmisellä on hampaat tallella, hän käy vielä isoäidistä tai isoisästä, tavallisesta vanhuksesta, joka vain sattui saamaan laitospaikan. Mutta mitä tyhjemmäksi suu käy, sitä selvempää on kaikille, että lähtölaskenta on alkanut.

Toki ihminen voi elää vielä vuosia soseutetulla ravinnolla, mutta ei se ole sama asia. Sosemaisen ruoan ravintoarvo on tutkitusti heikompi kuin tavallisen, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua ruokahalua herättävän näköiseksi. On todennäköistä, että riutuminen tästä vain kiihtyy.

Omaisemme voi ihan hyvin. Tänään otetut kuvat ovat kuitenkin jo niitä, jotka kyllä otetaan, mutta joita ei enää välttämättä esitellä edes sukulaisille.

--

Oma tilanne:

Muistin omaiseni syntymäpäivän vasta tänä aamuna, kun sattumalta vilkaisin kalenteriin. Vähältä piti, ettei olisi koko merkkipäivä mennyt meiltä ohi. Onneksi päivän aikataulu oli niin väljä, että pystyimme ilahduttamaan omaistamme pikku seremonialla.

Kuka saa hoitopaikan?

3
| keskiviikko 23. lokakuuta 2013
 Alla olevasta linkistä pääsee Ylen uutisten juttuun, jossa pohditaan sitä, millä perusteilla vanhus pääsee ympärivuorokautiseen hoitoon. Aika realistisesti arviointipäällikkö siinä vastailee, mutta toimittaja ei osaa kysyä juuri niitä kysymyksiä, joilla asia tulisi esiin. Lopputulos: molemmat puhuvat toistensa ohi ja turhautuvat.

Ympärivuorokautista hoitoa saavat vain ne, jotka eivät selviydy missään muualla. Ei minullekaan sanottu pitkään aikaan, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, koska en tiennyt, millaista toimintakykyä niissä muissa paikoissa edellytetään. Vähä vähältä se sitten selvisi:  muissa paikoissa on pystyttävä kävelemään edes hiukan; käytännössä vessaan ja ruokapöytään. Omaiseni sai paikan, koska hän ei osannut kävellä eikä hänen kotinsa sopinut pyörätuolissa liikkuvan asunnoksi.

Toimittajalle ei ilmeisesti tullut lainkaa mieleen tuo kävelyn tärkeys. En minäkään nuorempana tiennyt, että ihminen voi menettää kyvyn kävellä.

Myöskään inkontinenssi ei tullut jutussa kunnolla esiin laitospaikan saamisen perusteena. Käytännössä se on peruste, koska kotihoito ei jaksa kauan katsella ihmistä, joka kastelee patjansa läpikotaisin ja tuhrii kotinsa ulosteilla, koska ei ymmärrä tarvitsevansa vaippaa. Kävely liittyy tavallaan tähän saman: kävellä pitää, koska hoitajat eivät jaksa yksinään kantaa vanhusta vessaan ja suihkuun. Housuun kakanneen vanhuksen riisuminen, peseminen ja pukeminen likaisessa vuoteessa on paljon vaadittu hoitajalta. Laitoksessa on käytössä nostolaitteet ja enemmän käsipareja sekä paremin suunnitellut tilat.

Dementiaakin on niin monenlaista. Ei muistisairaus tosiaan yksinään riitä laitospaikan perusteeksi, kuten ei ikäkään. Jutussa mainitaan lisäksi vaaratilanteiden aiheuttaminen ja päämäärätön harhailu ulkona, joka on yhden sorttinen vaaratilanne. Minun omaiseni onneksi menetti kykynsä laittaa ruokaa ennen kuin hän ehti aiheuttaa isompia vaaratilanteita keittiössä. Ehkä hän tajusi pysyä poissa vaarallisten laitteien ääreltä ja alkoi siksi syödä pelkästään jääkaapista? Kenpä tietää.

Minusta nuo ympärivuorokautisen hoidon kriteerit ovat ihan järkevät. Niitä kummastellaan, koska luullaan, että pahinta, mitä voi tapahtua, on yksin ja hiukan hukassa oleminen. Ei tajuta, että se on vielä melko hyvä tilanne. Koska ei osata kysyä oikeita kysymyksiä, turhaudutaan puolittaisiin vastauksiin. Ja vastaajat taas ovat niin sisällä asiassa, etteivät tajua, mitä kysyjä ei tiedä eikä ymmärrä. Auttaisiko, jos uskallettaisiin sanoa sana "kakka"? Sillä siitähän tässä on pitkälle kysymys.

Mutta se on minulle yhä täysi arvoitus, minkä kuntoisille ihmisille palvelutalot on tarkoitettu, ketkä niihin pääsevät kaupungin/kunnan paikoille ja missä kunnossa silloin pitää olla. Itse maksaen tietysti voi ostaa millaisia palveluja huvittaa, mutta useimmilla ei liene varaa maksaa asumisesta ja hoidosta 4 000 euroa kuussa.

Tästä linkistä pääset Yleisradion juttuun.

--

Oma tilanne:

Mitähän keksisin? Ai niin, alkuviikosta missasin palaverin, koska olin merkinnyt sen kalenteriin väärään kohtaan. Toisaalta kollegalla oli kokouksen ajankohdasta eri tavalla väärä tieto kuin minulla. Ehkä virheen tekikin koollekutsuja? Oli niin kiire, etten ehtinyt selvittää, kuka tai ketkä mokasivat milläkin tavalla. Ihan sama. Tällaista hösellystä tapahtuu paljon, kun kaikilla on tusina palloa ilmassa yhtä aikaa.


Kuka maksaa vaippasi?

1
| tiistai 22. lokakuuta 2013
Nyt on ollut niin paljon kiinnostavia kirjoituksia lehdissä ja netissä, että en ole pysynyt perässä. Tässä kuitenkin yksi:

Muistisairaille ilmaisvaippoja vasta kantelun jälkeen

Minäkään en tiennyt, että omaiseni olisi pitänyt saada vaipat kaupungin puolesta kotihoidossa ollessaan. Hän oli täydellisesti inkontinentti eli ei hallinnut suoltaan eikä virtsarakkoaan ollenkaan.  En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kieltäytynyt maksamasta vaippalaskua.

Asia esitettiin minulle niin, että kun kakat alkoivat tulla pöksyyn, kotihoito kysyi: "SAAMMEKO tilata omaisellesi vaippoja?". Hinnasta ja maksajasta ei ollut mitään puhetta. Kun vaippalaatikot saapuivat, niiden mukana tuli lasku, jonka kotihoito jätti viestivihkon väliin. Siitä sitten ymmärsin, että maksettava ne on. Nimenomaan vaippalaskut veivät omaiseni raha-asiat sen rajan yli, että minun oli irtisanottava hänen säännöllisiä hyväntekeväisyyskohteitaan pystyäkseni hoitamaan välttämättömät kulut.

Olkaapa te muut nyt tietävämpiä ja vaatikaa vaipat kotihoidossa vielä oleville muistisairaille omaisillenne, joilta ei vessassa asiointi enää suju.

--

Oma tilanne:

Olen unohdellut todella paljon, mutta eipä se mitään. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan jokainen unohtaa keskimäärin neljä asiaa joka päivä. Jos minä unohdan vain yhden, muistini on siis keskimääräistä parempi! Toissa viikolla tosin unohdin työmatkalle lähtiessäni sekä meikkipussin että luottokortin. Onneksi olen jo kauan sitten luonut käytännön, joka pelastaa minut tällaisissa tilanteissa. Kalenterin välissä on aina jotakin, jolla pääsee maailmalta kotiin. Kalenteri ja lompakko eivät vielä ole kertaakaan unohtuneet yhtä aikaa.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine