Onnea 89-vuotiaalle!

Eilen oli omaiseni syntymäpäivä. Juhlistimme sitä tänään yhdessä kukilla,  leivoksilla ja kuohuviinillä. Teetin pienen ruusukimpun omaiseni usein käyttämään maljakkoon ja valitsin värikkäimmät leivospalat kauppahallin Piece of Cake -konditoriasta. Yksi kuutio oli kirkkaan sahraminkeltainen, toinen punainen ja kolmas violetti. Puolisoni arvasi ihan oikein, että omaisemme upottaisi lusikkansa ensimmäisenä siihen keltaiseen. Omaistamme huvitti ajatus kakusta, jossa ei ollut kakkupohjaa ollenkaan.

- Mihin sitä kakkua tarvitaan, kun on hyvät täytteet, hän lohkaisi.

Omaisemme ei enää osaa korjata asentoaan vuoteessa. Kun kohotamme hänen pääpuoltaan, hän istuu juuri siten kuin sattui makuulla olemaan. Nytkin hän tarttui lusikkaan vasemmalla kädellä, koska oikea käsi ei oikein ollut hollilla. Annoimme hänen syödä myös sormin. Onneksi leivospalat olivat tarpeeksi tukevaa tytinää eivätkä hajonneet käteen. Silti mousse oli pehmeää eikä sitä tarvinnut pureskella. Leivonnaisten rakenne oli siis omaisemme kannalta aivan täydellinen. Ne olivat myös hyvänmakuisia. Omaisemme maisteli jokaista leivosta ja itse asiassa söi kaksi niistä lähes kokonaan.

Puolisoni halusi näyttää äidilleen, miten puhelimen kameralla otetaan kuvia. Tiesin kyllä, ettei se onnistuisi. Puhelintahan täytyy pitää kiinni tarkasti oikealla tavalla reunoista. Kohdentaakseen pitää nädä, mitä pienehköllä näytöllä on, ja samaan aikaan pitää pystyä painamaan sormella pientä ruudun kuvaketta. Puolisokea omaisemme teki, mitä häneltä pyydettiin, mutta ei hän selvästikään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Puolisoni toisti havainto-opetuksensa moneen kertaan. No, ehkä lelusta oli hieman hupia molemmille, vaikka kuvat eivät onnistuneetkaan.

Puolisoni otti kuvan myös äidistään, joka kuvan nähdessään kysyi, kuka siinä on. Vastaus ei miellyttänyt häntä yhtään ja hän kieltäytyi, kun puolisoni ehdotti lisäkuvien ottamista. Ymmärrän kyllä. En minäkään haluaisi näyttää satukirjojen riutuneelta, harvahampaiselta noita-akalta, vaikka se ihan varmasti on myös minun kohtaloni. Jokainen laitoksen naispotilas näyttää siltä, vain pienin variaatioin.

Voi olla, ettei dementti omaiseni ollut nähnyt peilikuvaansa pitkään aikaan tai ei ainakaan muistanut, miltä näytti. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen on iso.

Niin kauan, kun ihmisellä on hampaat tallella, hän käy vielä isoäidistä tai isoisästä, tavallisesta vanhuksesta, joka vain sattui saamaan laitospaikan. Mutta mitä tyhjemmäksi suu käy, sitä selvempää on kaikille, että lähtölaskenta on alkanut.

Toki ihminen voi elää vielä vuosia soseutetulla ravinnolla, mutta ei se ole sama asia. Sosemaisen ruoan ravintoarvo on tutkitusti heikompi kuin tavallisen, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua ruokahalua herättävän näköiseksi. On todennäköistä, että riutuminen tästä vain kiihtyy.

Omaisemme voi ihan hyvin. Tänään otetut kuvat ovat kuitenkin jo niitä, jotka kyllä otetaan, mutta joita ei enää välttämättä esitellä edes sukulaisille.

--

Oma tilanne:

Muistin omaiseni syntymäpäivän vasta tänä aamuna, kun sattumalta vilkaisin kalenteriin. Vähältä piti, ettei olisi koko merkkipäivä mennyt meiltä ohi. Onneksi päivän aikataulu oli niin väljä, että pystyimme ilahduttamaan omaistamme pikku seremonialla.