Auttaja vai ei?

Sisältää terapeuttista napanöyhdän tongintaa, vaihda sivua jos hirvittää - NYT!

--
Kun kerron ensi kertaa jollekulle dementin omaiseni tilanteesta ja roolistani hänen elämässään, reaktio on usein hämmennys. Muutamien on ollut vaikeaa ymmärtää motiivejani. Miksi autan vierasta ihmistä? Eihän hän tarkkaan ottaen ole edes sukulaiseni.Hämmennys lisääntyy, jos selviää, että tämä ei ole edes ensimmäinen kerta. Olen ennenkin tullut väliin tavalla, joka on vaikuttanut olennaisella tavalla yksittäisten ihmisten elämään ja tulevaisuuteen.

Monien mieleen tulee sana "auttaja".

Mutta minä en koe itseäni ollenkaan auttajaksi. En minä ole kiltti tyttö, joka ei osaa sanoa ei. Minä en ole se, jolta pultsari tulee pummaamaan rahaa. En anna koskaan mitään kerjäläiselle. Veljeni ei saa minulta joululahjaa. Kohtelen tylysti puhelinmyyjiä. En ole koskaan vaihtanut vaippaa. En tarjoudu auttamaan edes vanhaa äitiäni, kun hän huolehtii ruokaa pöytään. Olen sekä tyly että itara. Auttavainen en ole ollenkaan.

Olen oikeustaistelija. Jos koen, että joku on minun ihmiseni, ja hänen oikeuksiaan poljetaan, en säästele voimiani, vaan annan palaa. Mitä vaikeampi tilanne, sitä isommalla intensiteetillä käyn sen kimppuun. Erikoisalaani on kanssakäyminen viranomaisten kanssa. Aseitani ovat lomakkeet, kirjelmät, selvitykset, neuvonpidot, jopa oikeudenkäynnit. (Selvennyksenä, että en toki ole käynyt oikeutta viranomaisia vastaan. Kanteluissa olen ollut mukana, mutta huonoin tuloksin.) Kaikki tärkeimmät taisteluni ovat päättyneet hyvin.

En minä koe auttavani dementtiä omaistani. Minä puolustan hänen oikeuksiaan. Se antaa minulle tunteen tärkeydestä ja merkityksestä. Koen, että olen tullut tähän maailmaan (muun muassa) sellaisia asioita tekemään.

Juuri nyt olen kuitenkin vain olkapäävaivainen kirjoitustyöläinen, en mitään muuta.

Joku kysyy nyt tietysti mielessään, mitä minulla on hampaankolossa auttajia vastaan. Kysymys on hyvä, mutta jää tällä kertaa vastaamatta.

(Editoitu)