Keblinger

Keblinger

Hyvää joulua!

1
| keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Vietämme nyt ensimmäistä joulua ilman omaistamme. Muutos on pienempi kuin voisi luulla: jo viime jouluna hänen vointinsa oli niin heikko, että vain käväisimme hoitokodissa.Tuo käynti jäi nyt pois eikä mitään uutta tullut tilalle. Emme esimerkiksi käyneet hänen haudallaan. Ajattelin sitä, mutta ohjelmaa oli muutenkin yhdelle päivälle yllin kyllin.

Tämä valokuva, josta teetin myös muutaman joulukortin, kuvastaa mielestäni hyvin vuoden tunnelmia. On ollut synkkiä varjoja, mutta myös kukkia ja kauneutta. Eikä elämän liekki sammu, se vain muuttaa muotoaan.

Olen oikeastaan helpottunut, kun se kaikki on ohi. On huojentavaa, ettei tarvitse ajatella omaisemme lähestyvää kuolemaa. Tietenkin on vain ajan kysymys, milloin lähipiirin seuraava vanhus ylittää rajan, mutta juuri nyt en halua pohtia sitäkään.

Dementin omainen toivottaa hyvää joulua ja onnellista vuotta 2015. Blogi todennäköisesti jatkuu, vaikka tuskin yhtä säännöllisenä kuin tähän asti.

Joulusiivous

0
| lauantai 20. joulukuuta 2014
Kuinkahan monta kertaa vielä tulen kehuneeksi, että nyt on kaikki hoidettu? Varmaan aika monta. Silti aina jostakin sukeltaa esiin vielä jotakin, joka muistuttaa omaisestani.

Minulle juhlan tuntu tulee siitä, että arjen hätäratkaisut on siivottu pois. Siis väärin päin hyllyyn työnnetyt kirjat, parittomat sukat, nurkkaan potkaistut kengät ja epämääräiset tavara- ja paperipinot. Tämän vuoden jäljiltä (työ)huoneeni näytti melkoisen räjähtäneeltä. Mapeissa ja kansioissa ei ollut tilaa enää yhdellekään uudelle aaneloselle, joten niitä oli pinoissa pöydällä. Tulostuspaperia sai kaivella vanhojen aikakauslehtien alta. Kirjekuoria piti ostaa lisää, koska entiset olivat kadoksissa.

Luulin ensin, että minun pitäisi hankkia uusia kansioita ja lehtikoteloita, vaikka hylly pullisteli niitä jo ennestään. Sitten tajusin: Ehei! Minähän saan lisää tilaa! Mahtavaa!

Tyhjensin hetkessä useita kansiollisia edeslmenneen omaiseni papereita kahteen pahvilaatikkoon. Eihän minun enää tarvitse varautua esittämään todisteita hänen terveydentilastaan tai raha-asioistaan hetkenä minä tahansa.  Pakkasin valtaosan aineistosta varastoon vietäväksi, jolloin sain kirjahyllyyn runsain mitoin vapaata tilaa.

Kun olin niin hyvään vauhtiin päässyt, jatkoin järjestelyä. Yllättävän monesta paikasta löytyi vielä omaiseni tavaroita. Olin vain laskenut niitä käsistäni jonnekin tai tunkenut ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan. Sivupöydällä lojui hänen lompakkonsa, jossa olivat kaikki kortit tallella. Myös silmälasit, kello ja suurennuslasi olivat vielä esillä. Näin ne joka kerta, kun otin itselleni nilkkasukat laatikosta.

Kokosin tavarat yhteen. En pystynyt heittämään mitään pois. Miten joku voi heittää toisen ihmisen henkilöllisyystodistuksen roskakoriin? Onhan se vähän eri asia kuin vanha yöpaita. Eikä kai minulla ole edes oikeutta päättää, mitä noille dokumenteille ja tavaroille tapahtuu. Perijät käykööt ne läpi, kun ehtivät, mutta ei minun sitä odotellessani tarvitse niillä omaa huonettani kuormittaa. Varastoon vain.

Vaikka tässä uhoan, niin joka kerta hiukan surettaa. Alan pala palalta ymmärtää, mitä katoavaisuus tarkoittaa.

Ahneus ja kohtuus

1
| perjantai 12. joulukuuta 2014
Otsikkona luki alun perin Oikeus ja kohtuus, tietenkin.

Minullahan ei ole missään vaiheessa ollut mitään oikeutta omaiseni varallisuuteen. En ollut hänen rintaperillisensä enkä mikään muukaan perillinen. Minua ei mainittu hänen testamentissaan. Jos olisi mainittu, minut olisi varmaankin suljettu siitä hyötyvän piirin ulko-, ei sisäpuolelle, kuten miniöille usein tehdään.

Miten näin pääsi käymään?

No siten tietenkin, että omaiseni testamentti tehtiin ennen kuin hänen muistisairautensa oli tullut ilmi.

Kun testamentti tehtiin, kenellekään ei varmasti tullut mieleen, että jonkun pitäisi joskus oikeasti hoitaa perittäviä ja heidän asioitaan eikä varsinkaan se, että hoitaja olisin minä käytännössä yksin. Jos se olisi tullut jonkun mieleen, sitä varten epäilemättä olisi varauduttu. Sellainen on ollut omaiseni suvussa tapana. Esimerkiksi lapsettoman täti-ihmisen koko omaisuus meni testamentilla sisarenpojalle, joka lupautui hoitamaan hautauksen ja perunkirjoituksen.

Kun omaiseni sairaus sitten huomattiin, teimme viralliset paperit, joiden mukaisesti oli hänen asioidensa hoitaja, mutta palkkiosta ei ollut koskaan mitään puhetta. Luultavasti omaiseni ajatteli, että saan osani perinnöstä puolisoni kautta. Hän ei nimittäin enää muistanut, että oli testamentissa siirtänyt puolisoni perinnön sukupolven yli hänen lapselleen.

En minä hoitanut omaiseni asioita rahojen takia. En ajatellut niitä ollenkaan. Vasta, kun perinnön jakamisen aika lähestyi, mieleeni tuli, että olisi oikeus ja kohtuus saada siitä osa.

Toinen perillisistä kertoikin hyvissä ajoin aikovansa antaa rahalahjan kiitokseksi työstä, jonka minä ja puolisoni olemme tehneet perittävän hyväksi. Ehdotus tuntui oikein hyvältä, enkä kursaillut ollenkaan, vaan totesin, että otan lahjan mielihyvin vastaan. Sitten aloin hiljaa mielessäni odottaa samanlaista tarjousta toiselta perilliseltä.

Sitä ei tullut.

Ajattelin, että minulle kuuluu siivu koko perinnöstä, ei vain toisen perillisen puolikkaasta. Kumpikaan perijä ei ollut pannut viime vuosina montaakaan tikkua ristiin omaisemme hyväksi. Itse asiassa heillä tuskin olisi ollut ylipäätään mitään perittävää, ellen olisi hoitanut asioita. Miksi toinen perijöistä olisi saanut ilmaiseksi sen, mistä toinen perijä maksoi? Tunsin silti itseni melkoisen ahneeksi, kun otin asian puheeksi nuoren perijän kanssa.

Hänelle asia taisi tulla aivan puskista. Tuskin hän ollut tullut ajatelleeksi, että olisi minulle mitään velkaa. Hän ajatteli varmaankin minun toimineen kaikessa pyyteettömästi, kuten vanhemmat yleensä tekevät. Mutta minusta olikin yhtäkkiä tullut vaativa.

Kaikki järjestyi enkä usko, että kenellekään jäi mitään isompaa hampaankoloon. Pidän saamiani lahjoituksia täysin riittävinä ja avokätisinäkin, vaikkeivät ne euroissa ole järisyttävän suuria. Moni käyttää vastaavan rahasumman yhteen perhelomaan. Mutta pieni oli koko perintökin.

Saan kohta kotiin vanhan sohvan, jonka verhoilutin lahjoitusrahoilla. Aion istua siinä joka päivä. Juu, toki korjautan myös puolisoni käytössä olevan sohvan. Ja kyllä vaan, vierastuolitkin! Jos jotakin vielä jää, taloyhtiön putkiremontti kyllä tulee nielemään sen viimeistä senttiä myöten.

--

Oma tilanne:

Nyt olen jo niin dementoitunut, etten enää kirjoittaessani muista, mitä huvittavia unohduksia olen päivien mittaan säilönyt muistiini.


Lukot aukeavat

0
| keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Olette varmasti kuulleet tarinoita kuolinhetkellä pysähtyvistä kelloista? No, mitä mieltä mahdatte olla tästä?

Sinä sunnuntaina, kun meille aamulla soitettiin ja kerrottiin, että omaisemme kuolema on lähellä ja hänet on siirretty saattohoitoon, puolisoni oli poissa tolaltaan. Kun olimme lähdössä omaistamme katsomaan, puolisoni ei löytänyt heti sitä auton avainta, jota hän normaalisti käyttää. Hän ei halunnut ajatella asiaa sen enempää, vaan otti käyttöön vara-avaimen.

Se reissu oli viimeinen kerta, kun auton virtalukko toimi.

Vanhojen autojen entisöinti on yksi puolisoni harrastuksista. Hänen mielestään 1990-luvun alun jälkeen ei ole valmistettu autoja, joita kannattaisi hankkia, koska uudemmat autot sisältävät liikaa haavoittuvaista sähkötekniikkaa, tietokoneita suorastaan. Sellaisten autojen korjaaminen omin päin on käytännössä mahdotonta, eikä niitä voi myöskään entisöidä itse, ellei omaa atk-insinöörin taitoja. Ihan turhanpäiväisiä kotteroita siis.

Käyttöautomme on valmistettu 1990-luvun alkuvuosina, kuinka ollakaan. Siinäkin on aika paljon edistynyttä tekniikkaa, ja aivan erityisen edistynyt on sen virtalukko. Kyseessä on alun perin edustuskäyttöön tarkoitettu luksusmalli, samanlainen, jossa prinsessa Diana kuoli. (Puolisoni on luvannut, että minä en kuole siinä autossa, koska hän ei koskaan aja kännissä eikä ylinopeutta, eikä hän myöskään aja, jos turvavyöni ei ole kiinni. Olinpa prinsessa tai en.) Sen virtalukko on rakennettu huolellisesti sellaiseksi, ettei sitä avaisi itse Houdinikaan. On vain kaksi vaihtoehtoa: avain toimii ja auto käynnistyy, tai sitten on käytettävä rälläkkää. Auto on siis erittäin murtovarma.

Puolisoni arveli ongelman syyksi vara-avainta, jonka hän oli epähuomiossa käsitellyt aseöljyllä. Hänen tulkintansa mukaan lukko tunnisti, että jotakin oli eri tavalla, ja kieltäytyi toimimasta. Hän työnsi auton kadulta talliin ja alkoi selvittää, löytyisikö Suomesta joku, joka pystyisi auttamaan. Sen hän jo tiesi, että jos hän vääntää avainta vielä kerran, se jumittuu vielä pahemmin, ja sitten ei ole muita vaihtoehtoja kuin rälläkkä.

Merkkiä myyvä autoliike antoi parhaan autolukkoseppänsä nimen, ja tämä arveli ensin pystyvänsä korjaamaan lukon. Paikan päällä hän joutui kuitenkin toteamaan, ettei hän sittenkään tuntenut tätä lukkomallia eikä voinut auttaa. Puolisoni jäljitti toisen autolukkosepän, mutta tämä myönsi jo kättelyssä, että tämä nimenomainen malli ylittää hänen taitonsa. Lopulta puolisoni sai vihiä henkilöstä, joka tekee palkkatyökseen ihan muuta, mutta tuntee läpikotaisin juuri tämän auton ja saattaisi ratkaista saksalaisen sudokun. Mutta mutta... henkilö tunnettiin eksentrisenä, eikä olisi niin taattua, että hän viitsisi lähteä katsomaan autoamme.

Kuukaudet kuluivat. Auto virui tallissa. Puolisoni odotti sopivaa hetkeä.

Syyskuun lopulla hän vihdoin sai yhteyden Aladdiniin, joka otti automme haasteena. Hän kysyi sarjan yksityiskohtaisia kysymyksiä, jotka auttoivat häntä hahmottaman tilannetta. Marraskuun alussa hän tuli kotikäynnille, jonka aikana hän irrotti  lukkopesän ja antoi ongelmalle nimen.

Ei kyse ollut mistään aseöljyn joutumisesta lukkoon. Auton lukkopesä oli murtunut. Siis se vahva teräsmötikkä, jonka sisään lukko on rakennettu. Siinä oli selvä murtuma. Aladdin ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä sellaisesta ollut autoharrastajien foorumillakaan kuultu.

(Huom. en tiedä näistä asioista oikeasti mitään, joten antakaa anteeksi, jos käytän vääriä termejä tai muuten osoitan teknisen tietämättömyyteni. No, jotakin vahvaa siellä kuitenkin oli murtunut, se on varmaa.)

Aladdin irrotti lukkopesän, ja merkkihuoltamon kautta tilattiin uusi. Siihen tarvittiin minulta valtakirja, koska virallisesti omistan tämän auton. Osan mukana ei kuitenkaan tullut välttämätöntä tarviketta, tiettyä jousta, jota ilman asentaminen ei onnistuisi. Jousi ei kuulunut valmistajan varaosavalikoimaan, koska ilmeisesti oletettiin, että lukkosepät osaavat valmistaa vastaavia jousia itse. Suomesta sellaista osaajaa tosin tuskin löytyisi.

Puolisoni mielestä todennäköisyys, että tarvittava jousi löytyisi jostakin, oli lähes olematon. Mutta kuinka ollakaan, Aladdin, jolla itsellään on aiemmin ollut identtinen auto ja joka tuntee tämän mallin läpikotaisin, löysi jousen työkalupakistaan. Seuraavalla käynnillään Aladdin asensi uuden lukkopesän paikoilleen. Auto on nyt käyttökunnossa.

Päivä, jolloin auto saatiin kuntoon, oli täsmälleen sama, jolloin perintörahat saapuivat perillisten tilille.

Puolisoni mielestä vain omaisemme henki voi olla niin vahva, että hän lähtiessään rikkoi teräksenkin. Minä en usko hiipuvien enkä kuolleiden henkiin. Sen sijaan uskon, että elävät ihmiset pystyvät vaikuttamaan elottomaan materiaan. Minä uskon, että puolisoni järkytys rikkoi lukkopesän. Mitä mieltä te olette?

Nyt lukot ovat auenneet, rahat vapautettu tileiltä ja omaisemme sielu - toivottavasti se on nyt jättänyt maan piirin ja ehtinyt toisen puolikkaansa vierelle paikkaan, josta he siunaavat meitä. Siihen tämä minusta viittaa. Taakkamme on selvästi keventynyt.

Omaisemme kuolemasta tulee viikonvaihteessa puoli vuotta.

--

Oma tilanne:

Parikin unohdusta on tullut ilmi. Sattuuhan sitä.


Miten kuolema muuttaa elävää

3
| perjantai 21. marraskuuta 2014


Läheisen kuolema muuttaa usein niitä, jotka jäävät eloon. Niin olen kuullut ja havainnoinutkin. Monet alkavat pohtia loppuelämänsä tarkoitusta. Jotkut valaistuvat, toiset masentuvat. Yhdet kivettyvät, eräät pehmenevät. Itse osaan sanoa varsin tarkasti, miten dementin omaiseni poismeno muutti minua.

Muutos on aika tarkkaan kahdeksan kiloa.

Kuihtumisen ja kuoleman edessä ei mikään tuntunut yhtä turhalta kuin omien syömisten, juomisten ja painamisten vartiointi. Olin yli viiden vuoden ajan käynyt säännöllisesti vaa'alla ja pitänyt melkein koko ajan ruokapäiväkirjaa netissä. Nyt lopetin ruokailun rajoittamisen ja tarkkailun kokonaan.

Se oli hedonismin voitto kurinalaisuudesta. 

Ja tänään sitten lasissa on aitoa samppanjaa sen kunniaksi, että perillisten varat ovat poissa minun vastuultani. Olo on kevyt ja kupliva.

Ihan helpoin ei tämä viimeinenkään vaihe ollut. Yhdysvaltalaisen pankkitilin tiedoissa oli 13 riviä. Pankkitoimihenkilön piti pyytää pääkonttorin ulkomaanosastolta asti apua, että oikeat numerot ja tunnukset osattiin näppäillä oikeisiin kohtiin. Ensi viikolla selviää, onko perintö osannut perille.

Nyt on jäljellä enää verotuspäätösten odottelua ja verojen maksua. Sen pitäisi olla helppoa.

--

Oma tilanne:

Unohdin puhelimen kotiin aamulla, mutta huomasin puutteen niin nopeasti, että ehdin palata takaisin.

Byrokratia selätetty!

0
| maanantai 17. marraskuuta 2014
No niin, nyt on kaikki selvää.

Myös omaiseni omistusten pääosa on nyt vapautettu perillisten käyttöön, ja se siirretään heidän tileilleen lähipäivinä, ellei ole jo siirretty. Tämä pankki vaati muiden papereiden lisäksi myös perinnönjakosopimuksen (eli jakokirjan) sekä nimikirjoitusten tarkistamiseksi kopion kaikkien henkilöllisyystodistuksista. Toimitin ne viime viikolla, ja tänään pankista pyydettiin perillisten tilinumeroita rahojen siirtämistä varten. Pankin lakiosaston mielestä paperit ovat nimittäin kunnossa. Loistavaa!

Jännitin loppuun saakka, kelpaako heille perillisten keskenään tekemä perinnönjakosopimus vai vaativatko he, että sen pitää olla testamentissa mainitun toimeenpanijan tekemä. Ei tarvinnut olla. Toimeenpanija kertoikin minulle aiemmin, että pankkien tulkinnat tästä vaihtelevat. Vaikka omaisellani oli isossa ruotsalaisjohtoisessa pankissa vain muutama euro, se vaati toimeenpanijaa luopumaan tehtävästään kirjallisesti ennen kuin sain oikeuden käyttää tiliä. "Tässä on sentään kyse isoista asioista", tärkeili virkailija.

Tämän toisen pankin kanssa oli kyse moninkertaisesti isommista asioista, mutta pankille oli tärkeämpää palvella kuin nillittää. Minua ei nöyryytetty minkäänlaisilla kuulusteluilla, vaan pankki oletti alusta asti minun olevan rehellisillä asioilla. Papereita he tarvitsivat ihan yhtä paljon kuin toinen pankki, itse asiassa enemmänkin, mutta asenteessa oli iso ero. Se ei tuntunut yhtään kyykyttämiseltä, kun se tehtiin ystävällisesti palvellen, ei puutteita sormella osoitellen.

Tämä toinen pankki, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, on turkulainen Aurator Varainhoito Oy, joka on osa Evli-konsernia. Paperit tutki Evli Pankki. Jos minulla olisi jotakin sijoitettavaa, tietäisin, minne varani veisin.

--

Oma tilanne:

Yritän palauttaa pimeyden takia viivästynyttä unirytmiäni kohdalleen melatoniinilla, mutta muistan vain harvoin ottaa tabletin ajoissa. Toivoton tapaus!

Haluatteko todella pitkäaikaissairaanhoitoon?!

0
| perjantai 14. marraskuuta 2014
Tänään monet ovat kiihtyneet tästä Helsingin Sanomien uutisesta:

http://www.hs.fi/kotimaa/a1415857866372

Ja asiaa koskevasta pääkirjotuksesta:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1415854878496?jako=cb4478fc3dba4d2f78589d9d5dab1d5e&ref=fb-share

Hallitus siis esittää lainmuutosta, jonka mukaisesti vanhusten hoito voitaisiin toteuttaa PITKÄAIKAISENA LAITOSHOITONA vain lääketieteellisillä tai asiakas- ja potilasturvallisuuteen liittyvillä syillä.

Eli siis täsmälleen niillä syillä, joilla nykyäänkin pitkäaikaissairaanhoitoon pääsee. Tai pitäisi päästä.

En ymmärrä, miksi tätä pidetään erityisen törkeänä ehdotuksena ja hyvänä syynä lähteä barrikadeille arvokkaan vanhenemisen puolesta. Voin kuvitella monta paljon parempaa syytä.

En  käsitä, miksi kukaan haluaisi pitkäaikaissairaanhoitoon ilman lääketieteellisiä tai turvallisuuteen liittyviä syitä, jotka ovat käytännössä sama asia. Minusta on ihan oikein, että laitospaikat varataan niille, jotka niitä todella tarvitsevat. Siis niille, jotka eivät tule autettuinakaan toimeen kotonaan. Uskoisin, että useimmat myös haluavat asua kotona niin pitkään kuin se on mahdollista. Kun se ei enää ole mahdollista, on lääketeieteelliset syyt siirtyä laitokseen.

Kyllä minustakin on huolestuttavaa, kun laitospaikkoja vähennetään, vaikka ikääntyvät ikäluokat ovat kasvussa eivätkä pienentymässä. Mutta arvokas vanheneminen tapahtuu minun mielestäni kotona tai jossakin kodin ja laitoksen välimuodossa, ei pitkäaikaisessa laitoshoidossa.

Noiden välimuotojen kehittämisen ja ylläpitämisen hyväksi minäkin olisin valmis barrikadeille. Se minusta on väärin, jos ja kun tavallisella keskituloisella eläkeläisellä ei ole varaa kustantaa itselleen tarvitsemaansa apua ja palveluja. Olisi miellyttävää, jos voisi ikääntyessään muuttaa asumaan turvalliseen yhteisöön, jossa olisi tarjolla vertaistukea ja kohtuuhintaisia ostopalveluja. Jos siinä vielä olisi jotakin vihreää ympärillä ja kenties jollakin toisella asukkaalla ystävällinen kissa, niin siellähän viihtyisi vallan mainiosti siihen asti, kun joko infarkti korjaisi tai olisi lääketieteelliset syyt siirtyä laitokseen.

Onneksi tuo parjattu lakimuutoskin näyttäisi pyrkivän juuri edellä kuvaamaani tilanteeseen:

- Samalla kun laitoshoitoa vähennetään, tarkoitus on lisätä "toimintakykyä, hyvinvointia ja terveyttä edistävää toimintaa ja palveluita". Myös kuntoutusta sekä koti- ja omaishoitoa lisätään.
Ministeriön mukaan "asumisen ja palvelut yhdistäviä kodikkaita asumisvaihtoehtoja" lisätään,  kirjoittaa Helsingin Sanomien päätomittaja.

Jos näin kävisi, niin olisihan se onnekasta.

Suunnittelenkin kylpyhuoneeni remontoimista esteettömät ratkaisut sallivaksi jo nyt keski-ikäisenä. Olisi sitten leveät ovet valmiina sitä varten, että kotihoito joskus kärrää minut kerran viikossa suihkuun vastustelustani välittämättä.

Uudessa laissa en näe mitään vastustettavaa.  Se, että tällä hetkellä lääketieteelliset syyt eivät näytä aina riittävän laitospaikkaan, se on törkeää. Ei tuo laki.

--

Oma tilanne:


Nuori työkaverini piti outona, kun en tunnistanut pari kuukautta sitten haastattelemani henkilön sukunimeä. Minusta se on ihan normaalia. En ole koskaan suhtautunut satunnaisesti kohtaamieni ihmisten nimiin niin, että ne pitäisi tallettaa muistiin.

Viimeinen leposija

0
| lauantai 1. marraskuuta 2014

Tässä on omaiseni viimeinen leposija. Tai oikeastaan ei ole. Hänen tuhkansa on haudattu ilman uurnaa lähistölle, ja tämä on paikka, jossa häntä voi muistella. Pystyisin osoittamaan kuvasta näin kaukaakin, millä kohdalla hänen pieni nimilaattansa on kivessä. Jotenkin hölmöä, mutta laatta tuntuu olevan täsmälleen oikealla paikalla, juuri siinä, mihin silmä osuu.

Kävimme siis katsomassa, että laatta on ruuvattu paikoilleen. On se. Hyvää pyhäinpäivää!

Tänä vuonna vainajain muistopäivällä on tavallista painavampi sanoma. Ei pelkästään dementin omaiseni poismenon takia, vaan kuolema on kulkenut läheltä useita kertoja. Eilen tuli vuoden viides suruviesti. Ei, ei sydänsairas isäni, vaan läheisen ystävämme isä. Hieno gentlemanni. Mutta ei 80-vuotiaan infarktipotilaankaan ennuste voi järin hyvä olla.

Missähän oma hautapaikkani on?

Onko se pienen maalaiskylän vaaleaksi maalatun puukirkon kupeessa? Vai ehkä täällä muistolehdossa lähellä omaiseni hautapaikkaa? Avioerossani ainoa asia mikä minua harmittaa on, että menetin hautapaikan Tampereen Kalevankankaalta. Ihan totta! Mahtava näköala.

--

Oma tilanne:

Ei uutta kerrottavaa.

Vakuutusrahat tulivat

2
| tiistai 28. lokakuuta 2014
Plop plop, plopsahtivat vakuutusrahat perillisten tileille. Hieno juttu! Nyt perillisillä on jo jotakin, mitä he voivat halutessaan käyttää. En tiedä vaikka olisivat jo käyttäneetkin, sillä heillä on yhteinen suunnitelma, johon liityy muun muassa lentolippuja. En ole kuitenkaan itse aikeissa matkustaa, joten en ole tarkemmin perillä heidän aikatauluistaan.

Myös muut asiat ovat edenneet. Olen maksanut kuolinpesän laskut, jolloin omaiseni entiselle tilille jäi se rahasumma, joka jaetaan perinnönjakosopimuksella. Olen pyytänyt toisesta pankista tilin tämänhetkisen saldon samaista sopimusta varten. Olen luonnostellut jakosopimuksen ainakin 6 kertaan, ja lopulta yksi perillisistä on tulostanut hyväksytyn version kolmena kappaleena, jotka hän on allekirjoittanut kahden todistajan läsnäollessa. Olen lähettänyt nämä paperit lentopostissa toiselle perilliselle.

Nyt odottelen, että paperit tulevat kahtena kappaleena takaisin allekirjoitettuina ja todistettuina. Jakosopimuksen ja valtakirjan kanssa lähestyn sitten sitä pankkia, jonka hallussa varsinainen perintöpotti tällä hetkellä on. Toivon, että pankki hyväksyy jakosopimuksen, vaikkei se näytäkään kaksine erillisine allekirjoituksineen aivan tavanomaiselta, ja valtakirjan, ja antaa minun siirtää osan varoista ulkomailla asuvan tilille.  Ja sitten tämän paperisodan loppu jo häämöttääkin. Enää yksi koettelemus siis!

Sen jälkeen nimittäin kaiken pitäisi olla jo helppoa. Olen käynyt etukäteen ulkomailla asuvan perillisen pankissa hankkimassa itselleni käyttöoikeuden hänen tiliinsä ja verkkopankkioikeudet myös. Tulee olemaan lasten leikkiä siirrellä loput palikat kohdilleen.

Ellei sitten... Niin, kyllä tietysti vielä monikin asia voi mennä pieleen.
--

Oma tilanne:

Nyt ei tule mitään mieleen. Nukkumaanmenoaika.

Tapahtui 90 vuotta sitten

0
| lauantai 25. lokakuuta 2014
Edesmennyt omaiseni syntyi 25. lokakuuta 90 vuotta sitten. Hänen syntymäkotikuntansa oli Mikkeli, mutta perhe ehti asua myös Sulkavalla ennen kuin omaiseni asettui Lappeenrantaan, jossa hän kävi koulunsa ja jota hän piti lapsuutensa kotikaupunkina.

En ole varma, asuiko omaiseni Lappeenrannassa lainkaan vanhempiensa kanssa. Ehkä, ehkä ei. Se tiedetään, että hänen molemmat vanhempansa kuolivat keuhkotuberkuloosiin jo hänen ollessaan pieni lapsi. Ensin isä, sitten äiti. Isä oli ammatiltaan rajavartija, joten hän tuskin oli osallistunut paljonkaan lapsen hoitoon, ja äiti oli pitkiä aikoja hoidettavana tuberkuloosiparantolassa. Tytöstä huolehtivat äidinäiti ja hänen uusi puolisonsa. Mutta sitten kuoli myös äidinäiti, eikä lapsiparka tainnut olla vielä  toisella kymmenelläkään.

Äidinäidin kuoleman jälkeen tytön huoltajiksi määrättiin täti perheineen, koska äidinäidin sairauden aikana tytöstä huolehtinut pappa ei ollut hänelle mitään sukua. Omaiseni kertoi usein kohtauksesta, joka sattui Lappeenrannan rautatieasemalla. Tytön piti jättää siihenastinen kotinsa, koulutoverinsa ja kaikki tutut paikat ja ihmiset, liittyä tädin perheen joukkoon, matkustaa heidän kotipaikkakunnalleen ja aloittaa siellä uusi elämä.

Kun lähdön hetki koitti asemalaiturilla, tyttö purskahti sydäntäsärkevään itkuun. Se vetosi pappaan, joka tokaisi:

- Ei tyttöä voi noin jättää!

Pappa esti tytön nousun junaan ja vei tämän mukanaan takaisin kotiin. Tyttö sai pitää tutut turvaverkot, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Myös papan kunto heikkeni nopeasti, ja hän menehtyi ennen kuin holhotti oli täysi-ikäinen. Nuori tyttö jäi täysin yksin. Hän on kertonut, että pappa sanoi vain: - Tee niin kuin parhaaksi näet.

Omaiseni oli 18-vuotiaana jo nelinkertaisesti orpo: kaikki neljä hänestä huolehtinutta aikuista olivat kuolleet. Tämä asia oli hänelle arka koko hänen elämänsä ajan.

Toinen tarina, jonka kuulin usein, kertoikin siitä, miten omaiseni pahoitti mielensä, kun hänen miehensä sisar tervehti häntä keskellä toria: - No mitä orpotyttö! Lausahdus loukkasi omaistani todella. Että nimitti kaiken kansan kuullen orpotytöksi. Ja mistä hän oli saanut sen edes tietää?

Orpotyttö olisi tänään täyttänyt 90. Rauha hänen muistolleen.

Se, että omaiseni ponnisti niin hauraalta pohjalta kansainvälisen tason toimijaksi, tekee hänen elämästään poikkeuksellisen.

Turvattoman lapsuuden pitkä varjo kuitenkin näkyi, jos osasi katsoa. Parhaiten se näkyi siellä, missä toivoisi näkevänsä pelkkää rakkautta ja luottamusta, tukea ja turvaa. Se on sääli kaikkien kannalta. Orpotytön ja hänen lastensa.

--

Oma tilanne:


Soitin sovitun puhelun 15 minuuttia myöhässä, koska unohduin tekemään muuta. Minulle on käynyt yli 30-vuotisen työurani aikana niin vain pari kertaa.


Myyty, Sold!

2
| maanantai 20. lokakuuta 2014
JEE jee, nyt on kaikki myyty! Dementin omaiseni osakkeet menivät kaupaksi saman tien, ja rahasto-osuuksien kotiuttaminen oli yhtä nopeaa. Pankkivirkailija ei enää nikotellut yhtään, vaikka varmistikin joka käänteessä, että puheena oleva toimenpide varmasti oli mainittu valtakirjassa. Olivat ne. Panin osakkeiden hintapyynnöksi saman, millä niitä oli viimeksi myyty, ja joku nappasi ne välittömästi. Hyvä niin.

Rahat tulevat perikunnan tilille noin viikon kuluessa. Sain myös käyttöoikeuden tilille, joka liitettiin verkkopankkisopimukseeni, joten pystyin maksamaan kolmen viime kuukauden aikana kertyneet laskut perikunnan puolesta. Onnistuin jopa palauttamaan liikaa maksetun eläkkeen kansainväliselle eläkerahastolle. Pankkitoimihenkilö venytti palvelualttiuttaan sen verran, että näytti, miten se tapahtuu.

Kun nyt oli selvillä, minkä verran jaettavaa pesässä oikeasti on, oli mahdollista laskea jakosopimuksen luonnokseen oikeat luvut. En ole mikään haka matikassa, joten hartiat aivan kipeytyivät siinä puuhassa. Pesähän jaetaan vain kahteen osaan, joten periaatteessa laskutoimitukset ovat helppoja. Kun kuitenkin toinen osakkaista on saanut ennakkoperintöä ja lisäksi osakkailla on erityistoiveita siitä, mitä talletusten osia he mieluiten haluaisivat, ja veroja vartenkin piti jotakin jättää, niin sain hakata laskinta ihan tosissani, että sain numerot täsmäämään.

En siis jakanut jokaista erää erikseen kahtia, vaan järjestin niin, että Suomessa asuva saa kokonaan käteisvarat, muualla asuva saa pääosin tilin A varat ja tilin B varojen jaossa otetaan huomioon ennakkoperinnön vaikutus.

Nyt sitten jännään, hyväksyvätkö perilliset ja heidän taustajoukkonsa ehdotukseni. Nuorison on tiettävästi ollut vaikea ymmärtää, että vaikka kuolinpesän kokonaisvarallisuus on tietty summa, niin jaettavaa on kuitenkin reilusti sitä vähemmän. Päältä kun piti maksaa monenlaisia kuluja, kuten asianajajan palkkio, ja varata useita tuhatlappusia veroihin. Ja sitten on tietysti vielä se ahne asioidenhoitaja, joka odottaa silmät kiiluen samppanjarahojaan.

--

Oma tilanne:


Päivää on vielä jäljellä, joten ehdin varmaan vielä unohtaa jotakin.

Testamentin toimeenpanija

0
| keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Palaan vielä viime blogin aiheeseen, koska tarvetta näyttäisi olevan.

Dementin omaiseni testamentissa määrätään testamentin toimeenpanija, joka on luonnollisesti mainittu nimeltä.

Kyseessä ei ole suositus eikä kuollut lain kirjain. Jos toimeenpanija on määrätty, ei kukaan muu saa häärätä kuolinpesässä yhtään mitään. Näin laki sanoo perintökaaren 19. luvussa. Toimeenpanija rinnastetaan pesänjakajaan, jonka määräämistä yleensä pyydetään käräjäoikeudelta silloin, kun perilliset eivät pääse keskenään sopuun perinnön jakamisesta. Ja pesänjakaja taas hoitaa kuolinpesää yksinään ja laajoin valtuuksin loppuun asti eli siihen asti, kunnes osuudet on jaettu perillisille ja pesä voidaan lakkauttaa. Tämä on selvinnyt minulle vasta nyt, kun olen osannut asiaa tutkia.

Meillä on kyseessä aivan perinteinen sopimusjako, jossa perilliset ovat yksimielisiä siitä, mitä tehdään. Emme tarvitse pesänjakajaa. Miksi emme siis saisi hoitaa asioita keskenämme, vaan kaikki pitäisi antaa toimeenpanijan tehtäväksi? Mitä testamentin laatijat oikein ovat ajatelleet?

Tätä pohtiessani tarkistin omankin testamenttini. Myös siellä mainitaan toimeenpanija! Miksi ihmeessä? Mitä oikein olen ajatellut, jos mitään?

Nyt pitää matkustaa ajassa taaksepäin ja muistella, millaisessa tilanteessa testamentteja laadittiin. Mitä silloin pelättiin ja miltä haluttiin suojautua? Jo alkaa polttaa. Kyllä näihin määräyksiin oli ihan vissi syy.

Sitä ei vain ole enää.

Noilla testamenteilla haluttiin varautua siihen tilanteeseen, että testamentin tekijät kuolevat ennen kuin perijäksi määrätty lapsenlapsi on täysi-ikäinen. Jos niin olisi käynyt, lapsenlapsen toinen vanhempi olisi mahdollisesti päässyt hallitsemaan omaisuuksia hänen huoltajanaan. Ja jos tämä samainen lapsikin olisi kuollut samassa kolarissa meidän muiden kanssa, hänen äidistään olisi tullut yksi perijöistä. Äidin ei enää katsottu kuuluvan sukuun eikä hänen haluttu saavan suvun omaisuutta. Hänen ei myöskään haluttu pääsevän hoitamaan kuolinpesiä.

Tämän takia testamenteille määrättiin ulkopuolinen toimeenpanija.

Ajattelen, että se oli siinä tilanteessa perusteltua, vaikkakin ehkä lievää hätävarjelun liioittelua. Nyt lapsenlapsi on kuitenkin täysi-ikäinen ja täysivaltainen. Testamentit ovat tältä osin vanhentuneet, mutta niitä pitää silti noudattaa.

Toimeenpanija voinee luopua tehtävästään kirjallisella ilmoituksella. Millaista muotoa luopumisen pitää noudattaa, on minulle toistaiseksi epäselvää. Käräjäoikeuden määräämä pesänjakaja voi jättää tehtävänsä kesken vain uudella käräjäoikeuden päätöksellä. Aika näyttää, mitä toimeenpanijan luopumiseen vaaditaan. Asian ratkaisevat käytännössä pankit, jotka joko hyväksyvät minut kuolinpesän asioita hoitamaan tai sitten eivät hyväksy.

Toimeenpanijaksi nimetty tietenkin tiesi ammattinsa puolesta koko ajan, mitä toimeenpanijana oleminen tarkoittaa, mutta hän ei tullut selittäneeksi sitä minulle. Tai jos selitti, en ollut kuulolla tai en ymmärtänyt. Ihmettelin kyllä, miksi hän halusi itselleen sellaisetkin kuolinpesän paperit, joita ei tarvittu välttämättä perunkirjoitukseen, miksi hän kyseli niin monenlaista ja miksi hän piti papereita itsellään, vaikka minä olisin mielestäni tarvinnut niitä hoitaakseni asioita.

Varmaan häntä puolestaan ihmetytti minun innokkuuteni, olihan hän varautunut hoitamaan asiat loppuun asti. Minä halusin kuitenkin toimia itse, koska toivoin asioiden etenevän nopeasti ja tehokkaasti. Saapa nähdä, miten paljon omapäisyyteni lopulta hidastaa perinnönjaon toteutumista.

Sitäkin mietin, mitä olisi tapahtunut, jos toimeenpanija olisi menettänyt toimintakykynsä tai kuollut? Entä, jos hän olisi muuttanut pysyvästi toiseen maanosaan, jossa hän paljon oleskelee? Miten silloin olisi toimittu?

Tällä kokemuksella en suosittele kenellekään toimeenpanijan nimeämistä testamentissa, ellei siihen ole perusteltua, vakavaa syytä. Lisäksi suosittelen testamentin lukemista aika ajoin ja uuden testamentin tekemistä, mikäli elämäntilanne on muuttunut.
--

Oma tilanne:

Tein työni valmiiksi, mutta unohdin lähettää sen prosessissa eteenpäin. Unilukkari koputteli olkapäätäni vasta useiden päivien perästä.

Testamentin yllätys

3
| maanantai 13. lokakuuta 2014
En uskonut, että enää näin kalkkiviivoilla voisi sattua mitään yllätystä. Mutta sattuipa vain.

Tiesittekö, mitä käytännössä tarkoittaa, jos testamentissa on mainittu sen toimeenpanija nimeltä? Onnittelut, jos tiesitte. Minä en tiennyt.

Se tarkoittaa, että KUKAAN muu ei saa tehdä kuolinpesässä YHTÄÄN MITÄÄN!

Arvatkaa vaan, olenko tämän kyseisen testamentin toimeenpanija. No enpä tietenkään ole. Appeni ja anoppini olivat suuressa viisaudessaan nimenneet toimeenpanijaksi tietyn, nimeltä mainitun asianajajan.

Tänään pankissa minulle osui niin virkaintoinen, toisin sanoen pätevä, "palveluneuvoja", että hän ensimmäisenä ihmisenä koko prosessissa otti asian esille ja kieltäytyi asioimasta kanssani. Hän kertoi, että pankissa tapahtui virhe, kun minun annettiin esimerkiksi tuoda kuolinpesän laskuja maksatukseen. Ainoastaan asianajajalla olisi ollut oikeus tehdä niin. Kaikki valtakirjat, joita kuukausien mittaan olen haalinut ja postissa kuljetuttanut merten yli, ovat pätemättömiä. Niillä ei ole kerrassaan mitään virkaa. Se on ihan sama, mikä on perillisten tahto, jos testamentin tekijän tahto on ollut, että nimeltä mainittu henkilö toimeenpanee testamentin.

Paitsi, jos tämä henkilö kirjallisesti luopuu toimeenpanovallastaan.

Soitin luonnollisesti heti sillä minuutilla asianajajalle, joka ehdotti, että hän lähettää luopumisen sähköpostitse.

- Ei käy, sanoi pankkivirkailija.
- Kyllä me tarvitsemme alkuperäisen paperin.

Sovimme siis, että asianajaja lähettää paperin pankkivirkailijalle postissa ja minä tulen viikon päästä uudestaan hoitamaan asioita. Sitä aikaisemmin ei virkailijalle mitenkään sopinut.

Kun tämä oli sovittu, virkailija alkoi empiä.

- Mistäs minä sitten tiedän, että paperin allekirjoitus on aito? Kyllä hänen olisi paljon parempi tulla tänne konttoriin ja todistaa henkilöllisyytensä. Nämä ovat sentään aika isoja asioita.

Anna mun kaikki kestää! Tai no kyllä minä sen kestän, mutta miksi pitää juoksuttaa vanhaa ihmistä, eläkkeellä olevaa asianajajaa?

Eipä siinä sitten auttanut kuin pakata paperit takaisin laukkuun ja luikkia ovesta ulos. Lepyttelin lopuksi hieman virkailijaa ja totesin, ettei muutaman päivän viivästys merkitse mitään, onhan tässä jo kuukausien ajan pyöritelty papereita. Lupasin myös ottaa uudelleen yhteyttä asianajajaan ja taivutella hänet käymään konttorissa.

Näin teinkin. Nyt pitää lisäksi varautua siihen, että myös toinen pankki vaatii samanlaisen paperin.

Mitähän olisi tapahtunut, jos testamentin toimeenpanija olisi ehtinyt menettää toimintakykynsä tai kuolla?
--

Oma tilanne:


Tiesin, että olin kätkenyt vanhat mustekynäni  ja niihin liittyvät tarvikkeet jonnekin, mutta vei yli viikon löytää ne.


Ei 5 vaan 15 pankkipäivää

0
| perjantai 10. lokakuuta 2014
Nordeassa sanottiin,  että osakastietojen tarkistaminen veisi 5 panķkipäivää, koska ruuhkaa ei ollut. Kun 15 panķkipäivää oli kulunut,  päätin tehdä asialle jotakin. Kun minulla nyt oli uusia virkatodistuksia, sain niistä hyvän tekosyyn jonottaa jälleen palveluneuvojien tiskille. Ajattelin,  että jos vaikka tämäkin asia olisi myöhässä juuri niiden puuttumisen takia. 

Tuumasta toimeen. Kokenut panķkirouva näppäili hetken konettaan ja löysi omaistani koskevat tiedot. Kyllä vain, paperit olivat kunnossa ja asia oli jo ratkaistu.  Dementin omaiseni kuolinpesän osakkaat olivat - tadaa - juuri ne kuin pitikin. 

- Mutta etkö ole saanut tekstiviestillä ilmoitusta osakastietojen tutkinnan valmistumisesta?

- Ei, en ole. Numeroni oli kyllä mukana papereissa. 

- Onko numerosi siis se ja se,  kysyi rouva konettaan näppäillen.  

- No ei tosiaan ole.

Pankin järjestelmässä oli puhelinnumeron kohdalla jokin aataminaikuinen numero,  jota en edes tunnistanut omakseni. Tekstari oli ilmeisesti lähetetty sinne.

Sain ajan pankkineuvojalle jo maanantaiksi. Tavoitteena on silloin liittää kuolinpesän pankkitili pankkitunnuksiini, jotta voin jälleen maksaa  laskuja ja tehdä muita tilisiirtoja omaiseni entiseltä tililltä sekä seurata sen saldoa. Lisäksi panen osakkeet ja rahasto-osuudet myyntiin.

Oma tilanne:


Nyt ei tule mitään mieleen.

Rouva Ruoho, oletan!

0
| torstai 9. lokakuuta 2014
Minulla on mielestäni hyvä ja selkeä suomalainen sukunimi. Olen käyttänyt sitä yli 15 vuoden ajan, eikä kukaan suomalainen ole koskaan kuullut, lausunut tai ymmärtänyt sitä väärin.

Nyt en tiedä itkeäkö vai nauraa. Olin tänään noutamassa viimeistä vakuutusyhtiön vaatimaa puolisoni virkatodistusta, kun huomasin, että nimeni oli merkitty siihen väärin.

Olin rouva Ruoho.

En tarkoita, että nimessä Ruoho olisi mitään vikaa. Terveisiä vain neiti Ruoholle, joka oli työkaverini monen vuoden ajan.  Mutta kun se ei ole nimeni. Minun sukunimessäni ja nimessä Ruoho ei ole yhtään samaa vokaalia.

Onneksi luin virkatodistuksen ennen kuin maksoin sen ja lähdin. Seurakuntayhtymän työntekijä totesi, että Hui kauhistus! ja tarjoutui tekemään uuden todistuksen saman tien.

Virkatodistuksesta selvisi myös yksi uusi mielenkiintoinen yksityiskohta. Minulla oli kaikki nämä vuodet ollut se käsitys, että minä ja nykyinen puolisoni solmimme ensimmäiset aviolittomme täsmälleen samana päivänä ja vielä samaan kellonaikaankin. Näin ei kuitenkaan ollut: puolisoni muisti hääpäivänsä kuukauden verran väärin. Minä vietin häitä ensimmäisen aviomieheni kanssa tasan kuukautta ennen kuin hänellä oli häät.

Seuraavat häät vietimme samaan aikaan ja samassa paikassa.

--

Oma tilanne:

En muistanut illansuussa töistä lähtiessäni ottaa mukaan lehtipinkkaa, joka minun piti palauttaa seuraavana päivänä oikealle omistajalleen eri kaupungissa. Täytyy lähettää lehdet postissa.



Lisää virkatodistuksia!

0
| perjantai 3. lokakuuta 2014
Vakuutusyhtiö yllätti taas. Tai no ei oikeastaan yllättänyt, johan se on moneen kertaan todettu, että maan pahin niuhotus paikallistuu sinne.

Arvasin, että koska puolisoni on luopunut perinnöstä ja sitä myötä myös vakuutuskorvauksesta, vakuutusyhtiö tarttuisi häntä koskeviin asiakirjoihin erityisellä tarmolla. Niin kävikin. Asianajajamme mukaan puolisostani esitetty maistraatin antama sukuselvitys oli täysin riittävä ja todistettavasti samantasoinen selvitys riitti verotoimistolle appeni kuoleman jälkeen. Mutta perintöveron maksajaksi pääseekin helpommin kuin vakuutuskorvauksen saajaksi, onhan se selvä!

Vaikka vakuutuskorvaushakemuksessa nimenomaisesti kerrottiin, että kaikkiin hakemusta koskeviin kysymyksiin vastaan minä, vakuutusyhtiö katsoi parhaaksi lähettää asiaa koskevan postin edesmenneen lapsenlapselle, joka oli luonnollisesti aivan huuli pyöreänä. Mitä tämä tarkoittaa? Häneltä karhuttiin täydellistä virkatodistusten ketjua isästään siitä lähtien, kun tämä täytti 15 vuotta. Puuttuva ajanjakso mainittiin oikein päivämäärien kera. Näin siitä huolimatta, että vakuutusyhtiöllä siis oli jo maistraatin antama sukuselvitys, jossa mainittiin myös lapsen tiedot.

Mutta eihän se riittänyt. Selvityksessä ei mainittu muuttoja, eikä se myöskään tainnut kattaa kaikkia vuosia. Se oli muotoiluiltaan niin kummallinen, etten itse ymmärtänyt sitä ollenkaan.

Kuten sanottu, osasin aavistaa, että tästä saattaa tulla ongelma. Olin jo pari viikkoa sitten soittanut maistraattiin ja pyytänyt sekä lapsenlapsen sukuselvitystä ja myös puolisoni tietoja. Silloin maistraatista valehdeltiin minulle päin naamaa, ettei puolisoni rekisteritietoja ollut siellä, koska hän on kirjoilla tietyssä seurakunnassa. Tokihan minä sen tiesin, että hän tällä hetkellä on seurakunna jäsen, mutta tiesin myös, että hän on välillä kuulunut myös väestörekisteriin. Vaikka kerroin tästä faktasta, lady ei luopunut kannastaan, että heiltä ei mitään todistusta tipu. Lapsenlapsen todistuksen hän lupasi lähettää.

Tänään sitten soitin seurakuntaan. Siellä palvelu oli moitteetonta. Minulle kerrottiin, että puolisoni on ollut kirjoilla kotikaupunkimme eri seurakunnissa syntymästään saakka aina siihen asti, kunnes hän 1980-luvulla erosi kirkosta. Tämäkin oli jo hyvä uutinen, koska mies itse kuvitteli olleensa kirjoilla parissakin eri maassa ulkomailla. Minulle kerrottiin hänen kirkosta eroamisensa päivämäärä sekä se päivämäärä, jolloin hän liittyi uudelleen kirkkoon. Se sattui olemaan noin kuukausi ennen hääpäiväämme - mikä yhteensattuma! Hän oli tuolloin kirjoilla eri seurakunnassa vain noin kuukauden ajan, kunnes muutti nykyiseen yhteiseen kotikuntaamme. Sain tietää myös, että sukuselvityksen kirjoittaminen kestää seurakunnassa reilun viikon, ja saan tekstiviestin, kun se on valmis.

Minun tarvitsi soittaa tämän seurakunnan lisäksi vain kahteen muuhun paikkaan. Maistraatin ääni kuulosti ihan samalta kuin se, joka aiemmin väitti, ettei puolisostani ole siellä mitään tietoja. Nyt olin kuitenkin varustautunut paremmin kuin edelliskerralla. Ladoin pöytään päivämäärät, ja sukuselvitys luvattiin kirjoittaa. Voin noutaa sen maistraatista ensi viikolla. Ja toisesta seurakunnasta luvattiin kirjoittaa paperi pikimmiten. Asia hoidossa!

Näistä sukuselvityksistä saattaa olla minulle vielä muutakin hyötyä. On nimittäin mahdollista, että myös molemmat pankit, joissa omaiseni paperit ovat tutkittavana, päättävät vaatia tarkempia selvityksiä puolisoni edesottamuksista. Näin siitä huolimatta, että jo appeni kuoleman yhteydessä on kertaalleen tutkittu, missä ja kenen kanssa hän on saattanut perillisiä alulle. Kai se nyt jo silloin olisi huomattu, jos lehtolapsia olisi! Hänhän luopui perinnöstä isänsä jälkeen täsmälleen samoin kuin äitinsäkin jälkeen.

No se siitä, mutta päivän byrokratia-annos ei päättynyt tähän. Verottaja lähestyi lapsenlasta. Tieto omaiseni jälkiverosta tuli minulle hyvissa ajoin ennen perunkirjoitusta ja olen ollut aikeissa maksaa sen heti, kun tili saadaan jälleen auki. Nyt verottaja oli kuitenkin lähettänyt lapsenlapselle karhukirjeen, jossa pyydettiin häntä maksamaan nämä samaiset verot. Sikäli voin ymmärtää tämän, että valtakirja, jolla lapsenlapsi ja toinen perijä valtuuttavat minut hoitamaan kuolinpesän veroasioita, on vasta matkalla Atlantin yli Suomeen. Täytyy nyt vain varoa, ettei maksa veroja kahteen kertaan.

--

Oma tilanne:


Möhlin päivämäärissä kahdesti, kun yritin varata pöytää ravintolaan. Sain asian sitten kuitenkin lopulta hoidetuksi.


Hautajaisvideo valmistui

0
| tiistai 30. syyskuuta 2014
Lapsenlapsi ei tietenkään valokuvannut isoäitinsä hautajaisia, vaikka onkin alan ammattilainen. Sen sijaan hän asetteli kameransa tallentamaan videota seremonian ajaksi. Nyt viimein hän sai tallenteen koostetuksi ja verkkoon. Ulkomailla asuvatkin saavat lopulta jonkinlaisen käsityksen tilaisuuden kulusta.

Videon kesto on hieman yli 12 minuuttia eli ihan kaikki ei ole mukana. En usko, että sitä tulee mitenkään usein katsotuksi, mutta oli se silti tärkeää tehdä. Ja kyllä poru pääsi jälleen, kun päästiin loppuhuipennukseen.

Blogillani on muuten edelleen aika vankka lukijakunta. Lukijoita on tänä vuonna ollut keskimäärin noin 2 500 kuukausittain. Reilut 10 vuotta sitten ilmestyneen kevyen tietokirjani painos oli vain 2 000. Uskoisin, että blogi on päässyt vähintään samaan lukijamäärään. En edelleenkään harkitse blogin toimittamista kirjaksi, koska en ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi kenellekään. Täällähän tekstit ovat ilmaiseksi luettavissa ja säilyvät pitkään. Kirjat unohtuvat nopeasti, elleivät ole romaanitaiteen helmiä.

Eniten blogiin tullaan hakusanoilla intervallihoito, edunvalvontavaltuutus lomake, aivojen magneettikuvaus, vaskulaarinen dementia, edunvalvontavaltuutus malli sekä doneratio. No, ylivoimaisesti suosituin hakulause kyllä on Dementin omainen. Kaikkiaan blogiini on tultu lähes 50 000 kertaa.

Kiitos kaikille lukijoille!

Dementin omaiseni generoima aineisto loppuu aikanaan, mutta sehän ei tarkoita, ettenkö jatkossakin kirjoittaisi vanhenemisesta ja kuolemisesta, omasta ja toisten. Veikkaan, että aihepiiri on tavalla tai toisella ajankohtainen vielä ainakin 40 vuotta.

En aio hoitaa muita omaisiani hautaan yhtä omistautuvasti kuin blogin nimihenkilölle tein. Ei nimittäin ole pakko. Dementillä omaisellani ei ollut muita kykeneviä hoitajia, muilla on. Se tuli selväksi juuri äsken. Yksi lähipiirini ikääntyvistä sai viikonvaihteessa sydäninfarktin, eikä minun tarvinnut liikahtaa nykyiseltä kotipaikkakunnaltani minnekään. Sankari on parhaillaan sairaalahoidossa ja pääsee todennäköisesti muutaman päivän kuluttua kotiin. On mielenkiintoista nähdä, miten hänen kotihoitonsa järjestyy, mutta minä en ole asiasta millään muotoa vastuussa. Ei tarvitse neuvotella lääkäreiden ja hoitajien kanssa, soitella kunnan palvelunumeroihin tai järjestellä vapaata töistä. Muut hoitavat. Niin luotan.

--

Oma tilanne:

Jouduin palaamaan pihalta takaisin, kun olin vähällä mennä pilatestunnille ilman joogamattoa.

Nyt mennään eikä meinata

0
| tiistai 23. syyskuuta 2014
No nyt perukirja liitteineen on viimein valmis! Kuutena kappaleena.

Käytin viikonloppuna ensin puolitoista tuntia siihen, että sain monitoimitulostimen jälleen tulostamaan langattomasti läppäriltäni, ja sitten nelisen tuntia allekirjoitusten hankkimiseen sekä papereiden tulostamiseen, kopiointiin ja niputtamiseen. Tuloksena oli neljä nivaskaa:

Vakuutusyhtiölle nippu, jossa on perukirja sukuselvityksineen ja virkatodistuksineen, testamentti, testamentin tiedoksisaannot, perinnöstä luopumiset, ensin kuolleen puolison perukirja ja osituskirja, luopujan sukuselvitys sekä kopiot perikunnan jäsenten passeista ja tiliotteista,  plus ulkomailla asuvan elossaolotodistus ja tietenkin itse korvaushakemukset.

Pankille lähes samanlainen nippu kuin vakuutusyhtiölle, mutta ilman tiliotekopioita. Lisäksi valtakirja.

Toiselle pankille samanlainen kuin ensimmäiselle pankille, mutta toistaiseksi ilman valtakirjaa, koska sitä ei vielä ole allekirjoitettu.

Ulkomailla asuvalle kuolinpesän osakkaalle nippu, jossa on viisi erilaista valtakirjaa, joista puuttuu hänen allekirjoituksensa, sekä jakokirjan luonnos ja perukirja. Tämä nippu lähti postissa tänään.

Eilen soitin maistraattiin ja sain tietää, että perukirjan (osakasluettelon) vahvistaminen siellä veisi "useita viikkoja". Virkailija totesi, ettei vahvistaminen ole mitenkään pakollista, ellei pankki sitä nimenomaan vaadi.

Siispä menin papereideni kanssa toiveikkaana pankin neuvontatiskille. Annoin ensin vakuutuskorvaushakemuspaperit, jotka eivät mahtuneet palautuskuoreen, ja pyysin toimihenkilöä välittämään ne eteenpäin. Tämä luvattiinkin tehdä, ja paperit käytiin alustavasti läpi. Puutteita ei löytynyt. Hyvä, hyvä.

Sitten annoin vielä pankin oman nipun, jonka avulla heidän on tarkoitus selvittää, keillä on oikeus hallita omaisemme omaisuutta tästä lähin. Pankissa luvattiin nimittäin hoitaa viidessä pankkipäivässä se, mikä maistraatilta vie useita viikkoja. Ei siis mitään järkeä vahvistuttaa perukirjaa.

Näytin myös pankin lomakkeelle tehtyä valtakirjaa. Se ei ollut tarkkaan ottaen ihan sitä mitä haluttiin, koska olin skannannut lomakkeen. Ulkomailla asuva oli sitten tulostanut skannauksen, allekirjoittanut sen ja lähtettänyt Suomeen, minkä jälkeen Suomessa asuva allekirjoitti paperin. Pankki antoi kuitenkin armon käydä oikeudesta. Valtakirja hyväksyttiin!

Jippii siis! Pankista luvattiin ilmoittaa minulle, jos papereissa on jotakin epäselvää, sekä lähettää tekstiviesti, kun asia on kunnossa. Sen jälkeen voin varata ajan pankkineuvojalle ja panna sijoitusten kotiuttamisen vireille. Tässähän alkaa perinnönjako oikeasti häämöttää!

Huomenna aion viedä paperit toiseen pankkiin. Sieltä pelkästään siirretään osa varoista ulkomailla asuvan tilille, mutta sitä ei voida tehdä ennen kuin jakokirja on valmis.

Vielä yhdestä asiasta perikunnan siis pitää päästä yksimielisyyteen, ja sen myötä kaikesta: mitkä ovat ne tarkat rahasummat, jotka kukin saa?

Tulisiko tästä Suomen ensimmäinen riidaton perinnönjako? Olen varovaisen toiveikas, mutta en vielä uskalla mennä vannomaan. Mitä tahansa saattaa sattua, kun eurot kiiltelevät itse kunkin silmissä jo melkein käsien ulottuvilla.
--

Oma tilanne:


Tätä ei ennen tätä vuotta koskaan sattunut minulle, mutta nyt ei ollut edes ensimmäinen kerta: sateisena aamuna kävin koko eteisen vaatetangon läpi löytämättä tukevaa sadetakkiani. Seuraavana päivänä se kyllä riippui henkaristaan tavalliseen tapaan.

Ajattele perillisiäsi ajoissa

0
| lauantai 20. syyskuuta 2014
Muistisairas omaiseni ei halunnut aiheuttaa ylimääräistä vaivaa kenellekään (vaikka joku saattaa olla tästäkin eri mieltä). Olen varma, että jos hän olisi tiennyt, miten paljon harmia hänen viime vuosina tekemistään ratkaisuista on ollut perikunnalle, hän olisi jättänyt eräät asiat tekemättä. Mutta hän luuli, että pelkkä hautapaikan hankkiminen etukäteen riittää.

Tässä listani teille, jotka ajattelette perillisiänne ja haluatte pitää asiat yksinkertaisina:

1. Älä muuta. Älä varsinkaan muuta ulkomaille. Älä vaihda seurakuntaa holtittomasti äläkä seilaa seurakunnan ja väestörekisterin välillä. Kaikki tämä vaikeuttaa pakollisen sukuselvityksen tekemistä. Virkatodistusten haaliminen useilta paikkakunnilta vie aikaa ja rahaa.

2. Kiellä myös lapsilta muutot ulkomaille ja tee kaikkesi, jotta he pysyvät samalla paikkakunnalla. Se hankaloittaa valtavasti perikunnan asioiden hoitamista, jos joku perikunnan jäsenistä asuu ulkomailla. Mitä lähempänä toisiaan perilliset asuvat, sitä parempi.

3. Käytä vain yhtä pankkia ja mieluiten vain yhtä pankkitiliä. Pankit eivät päästä perikuntaa käsiksi vainajan varoihin noin vain, vaan paperia pitää kerätä paljon sen todistamiseksi, ketkä ovat oikeutettuja päättämään varojen käytöstä. Mitä useammassa pankissa on tilejä, sitä työläämpää kuolinpesän hoitaminen on.

4. Jos sijoitat varoja, sijoita vain yhteen tai kahteen kohteeseen. Ei ole mitään järkeä sijoittaa paria tuhatta euroa osakkeisiin, muutamaa satalappusta yhteen ja tonnia toiseen rahastoon, ja lisäksi rippusta säästöeläkevakuutukseen. Jokainen näistä aiheuttaa perikunnalle paperityötä. Pahinta on asiointi vakuutusyhtiöiden kanssa. Jos sijoitettavaa on, suosittelen yksityistä pankkiiriliikettä, joka sijoittaa varat hajautetusti toiveidesi mukaan, mutta varojen kotiuttaminen onnistuu yhdellä valtakirjalla.

5. Myy talosi ja muuta vuokralle. Älä haali metsäpalstoja ja rantatontteja vielä viime metreillä, vaikka kuinka tekisi mieli. Rahan jakaminen on huomattavasti helpompaa kuin kiinteistöjen. Perikunta säästyy monelta riidalta, kun perittävän omaisuus on muutettavissa rahaksi nopeasti ja yksinkertaisesti.

--

Oma tilanne:

Kaadoin itselleni lasiin colajuomaa. Sitten huomasin, että edellinen lasillinen oli vielä juomatta baaritiskillä.

To do -lista

4
| torstai 18. syyskuuta 2014
Allekirjoitin perukirjan kuutena kappaleena omalta osaltani maanantaina. Se ei kuitenkaan ole vielä valmis, koska se piti lähettää postissa viimeisiä allekirjoituksia varten. Se saapui kuulemma tänään perille - uskomatonta, kuinka hitaasti posti kulkee nykyään kotimaassakin. Muistan, että aikoinaan lähetin säännöllisesti postia Japaniin samalla aikataululla.

Viikonloppuna minun pitäisi saada lopullinen perukirja käsiini, mutta sen liitteet ovat yhä asianajajalla, jolta saan ne ehkä ensi tiistaina. Sen jälkeen sitten panen tuulemaan. Asianajaja aikoo viedä perukirjan liitteineen verotoimistoon, joten siitä minun ei tarvitse huolehtia.

 To do -listani näyttää tältä:

1.  Soitto maistraattiin: miten pitkään kuolinpesän osakasluettelon vahvistaminen kestää?

2. Vero.fi-sivuilta ladattujen valtakirjalomakkeiden täyttäminen ja tulostaminen sekä omaiseni että hänen puolisonsa kuolinpesien osalta. Ensimmäiset allekirjoitusten hankkimisen jälkeen lomakkeiden lähettäminen postissa ulkomaille toisia allekirjoituksia varten.

3. Valtakirjan laatiminen yksityispankkia varten, jotta saan oikeuden siirtää siellä olevat varat perillisten tileille. Ensimmäisten allekirjoitusten hankkimisen jälkeen valtakirjan lähettäminen samassa kirjeessä ulkomaille kuin veroviraston valtakirjatkin.

4. Valtakirjan laatiminen ulkomailla asuvan osakkaan suomalaista pankkia varten, jotta saan oikeuden liikutella rahoja hänen tililtään. Tämäkin valtakirja samaan kuoreen kuin muut.

3. Asiakirjojen kokoaminen vakuutuskorvaushakemuksia varten. Pinon kopiointi. Papereiden vieminen Nordeaan. Samalla kysyn, miten pitkään heillä kuolinpesän osakkaiden tarkistaminen vie.

4. Kun myös perukirjan liitteet ovat minulla, nivaskan vieminen joko Nordeaan tai ensin maistraattiin ja sen jälkeen Nordeaan. Pitää myös muistaa kysyä, mistä tiedän, että pankki on tutkinut ne. Ilmoittavatko he siitä jotenkin?

5. Kun Nordea on tutkinut paperit, ajanvaraus pankkineuvojalle.

6. Pankkineuvojalla toimeksianto osakkeiden ja rahasto-osuuksien myyntiin. Asianajajan laskun maksaminen. Heinäkuulta maksetun ulkomaisen eläkkeen maksaminen takaisin. Jälkiveron maksaminen.

7. Kun kaikki on muutettu rahaksi, jakokirjan laatiminen ja lähettäminen allekirjoitettavaksi.

8. Varojen siirtäminen yksityispankkiirilta perillisille.

9. Varojen siirtäminen Nordeasta perillisille.

10.  Varojen siirtäminen ulkomailla asuvan perillisen tililtä hänen toivomiinsa kohteisiin.

11. Samppanjan nauttiminen.

12. Veroilmoitus kuolinpesän puolesta ensi keväänä.

13. Jälkiverojen maksaminen kuolinpesän puolesta ensi vuoden syksyllä.

14. Perintöverojen maksaminen kuolinpesän puolesta joskus ensi vuoden lopulla.

15. Ilmoitus verotoimistoon, että molemmat kuolinpesät on jaettu ja lopetettu.

16. Mahdollisesti kuolinpesän tilille jääneiden varojen jakaminen perillisten kesken.

17. Kuolinpesän pankkitilin lopettaminen.

--

Oma tilanne:


Eilen jätin vahingossa tietokoneen työpaikalle, vaikka piti ottaa se kotiin. No, eipä tuo haitannut.



Kauan se kestää

0
| keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Kuolinpesän asioiden hoito on yllättävän mutkikasta ja aikaavievää.

Perunkirjoituksesta on pian kaksi viikkoa, eikä perukirja ole vielä valmis. Olen nähnyt siitä luonnoksen, mutta sekä asianajajalla että minulla oli vielä kysymyksiä ja selvitettäviä asioita. Hän halusi muun muassa nähdä omaiseni puolison kuoleman jälkeen tehdyn perintöverotuksen verolipun. Omaiseni puoliso eli appeni kuoli vuonna 2002. Minulla ei tietääkseni ollut tuota verolippua, koska en tietenkään hoitanut omaiseni raha-asioita vielä tuolloin, vaan vasta noin vuodesta 2007 lähtien. Etsiskelin sitä kuitenkin omaiseni papereista, koska hän hoiti puolisonsa kuolinpesää. En löytänyt. Omaiseni heitti valtaosan vanhoista papereistaan pois muutossa vuonna 2007, enkä osannut pitää mitään silmällä, kun en tajunnut, että hän on muistisairas.

Sitten minulla välähti: toinen perillisistähän oli puolisoni lapsi, kuten nytkin. Entä, jos hänelle tuli oma verolippu? Sehän voisi löytyä lapsen vanhoja virallisia papereita sisältävästä mapista. Ja siellähän se olikin! Kumma kyllä. Verolipusta selvisi, mitä verottaja oli merkinnyt kuolinpesään silloin kuuluneen lähiöasunnon arvoksi. En ihan ymmärtänyt, miksi se oli asianajajan mielestä tärkeä tieto, mutta sitä hän oli vailla.

Se verolipusta kuitenkin kävi selville, että pesän omaisuus on tällä hetkellä suurempi kuin vuonna 2002 omaiseni puolison kuollessa. Näin siitä huolimatta, että omaiseni myi vuosien mittaan valtaosan pesän osakeomaisuudesta. Uskon, että tämä on pääosin niiden asuntokauppojen ansiota, jotka tein vuonna 2007 ja jotka olivat ensimmäinen asia, mitä omaiseni puolesta hoidin. En suostunut myymään halvalla, vaan taivuttelin omaiseni vaatimaan asunnosta paremman hinnan. Tietenkin ulosmittasin vain asuntojen yleistä arvonnousua, mutta omaiseni ei olisi osannut sitä tehdä.

Olen selvitellyt nyt myös pankkiasioiden hoitamista, joka tulee ajankohtaiseksi perukirjan valmistuttua. Omaiseni varat ovat kahdessa pankissa, joihin molempiin pitää toimittaa iso nippu asiakirjoja sekä molempien perikunnan jäsenten aidolla allekirjoituksella varustettu alkuperäinen valtakirja, ennen kuin esimerkiksi osakkeiden myyntitoimeksiannon tekeminen ja varojen siirtely on mahdollista.

Se ei ilmeisesti käy, että skannaan lomakkeen, lähetän sen ulkomaille, perillinen allekirjoittaa sen siellä ja lähettää postissa minulle. Ei, vaan lomake pitää lähettää postissa mennen tullen. Lisäksi tarvitsen valtakirjan veroasioiden hoitamista varten molemmilta osakkailta. En vielä tiedä, tarvitsenko valtakirjan molempien kuolinpesien veroasioiden hoitamiseen, nythän on tarkoitus jakaa myös appeni perintö eikä vain anopin, ja lopettaa molempien kuolinpesien olemassaolo juridisena henkilönä.

Keskustelin eilen chatissa pankin asiakasneuvojan kanssa tarvittavista asiakirjoista. Näin se meni:


Pankki: Hei, nimeni on Veera. Miten voin auttaa?
Sinä: Hei Veera, minulla on kysyttävää kuolinpesän pankkiasioiden hoidosta. Minulla on edessäni esite "Ohjeita kuolinpesän asioita hoitaville."
Pankki: Hei! Kysy pois vaan
Sinä: Siellä toisella sivulla todetaan, että kun vahvistuttaa perukirjan osakastiedot maistraatissa, ei tarvitse toimittaa virkatodistuksia pankille. Mitä virkatodistuksia tässä tarkoitetaan, siis kenen?
Sinä: Jokaisen pesän osakkaan virkatodistuksia, jotka mainitaan sivun alalaidassa, vai vainajan virkatodistusketjua?
Sinä: Vai molempia?
Sinä: Lisäksi: vainaja on leski, jonka kuolinpesä on jakamatta. Nyt on tarkoitus jakaa koko pesä. Tarvitaanko myös aiemmin kuolleen osalta osakastietojen vahvistus erikseen?
Pankki: Sillä tarkoitetaan vainajan virkatodistusketjua. Se alempi kohta kertoo siitä tarkemmin, eli pankille tulisi toimittaa muutoin katkeamaton sukuselvitys.
Sinä: Eli osakkaista pitää olla virkatodistukset joka tapauksessa?
Pankki: Ei tarvita, mikäli hänen osakastietonsa on vahivistettu jo aikaisemmin
Sinä: Ei ole vahvistettu, vahvistusta ei ole tarvittu mihinkään koska pesä on ollut jakamaton.
Pankki: Eli pankille tulee toimittaa todistus siitä, ketkä ovat kuolinpesän osakkaita. Tämmöisen todistuksen saa joko maistraatista, tai kirkkoherran virastosta.
Pankki: Jos osakasluettueloa ei ole vahvistettu maistraatissa, niin tulee toimittaa sukuselvitys. Eli jompi kumpi.
Sinä: Joo mutta tulkitaanko pesät nyt erillisiksi vai yhdeksi pesäksi, käytännössähän jaetaan lesken pesää.
Sinä: Sukuselvitys on tietysti perunkirjoitusta varten eli se on olemassa.
Sinä: Siis on tehty perunkirjoitusta varten...
Sinä: Periaatteessahan ensin kuolleella voisi olla myös eri perillisiä kuin nyt kuolleella, vaikkei nyt satukaan olemaan :)
Pankki: Tarkistin vielä asian, niin aiemmin kuolleen puolison perukirja ja ositussopimus tarvitaan.
Sinä: OK, mutta häneltä ei tarvita sukuselvitystä?
Sinä: Sitten vielä kysymys valtakirjoista...
Pankki: Ei tarvita, osakasselvitykseen tarvitaan ainoastaan aiemmin kuolleen perukirja, tai ositussopimus. Ei muita sukuselvityksiä.
Sinä: Hyvä! Ja sitten se valtakirjajuttu. Hoidan asioita täältä vainajan kotipaikalta, mutta osakkaat asuvat toisessa suomalaisessa kaupungissa ja ulkomailla. Olen skannannut tuon esitteen lopussa olevan valtakirjapohjan ja Suomessa asuva allekirjoitti sen, minkä jälkeen lähetin sen postissa ulkomaille allekirjoitusta varten. Riittääkö tämä valtakirjaksi siitä huolimatta, että tuo valtakirjalomake tietysti jakaantui kahdeksi A4:ksi skannatessa?
Sinä: Eli periaatteessa joku ilkimys voisi vaihtaa allekirjoituksen muunsisältöiseen valtakirjaan ;)
Pankki: Eli onko kaikkien osakkaiden nimet kuitenkin samassa valtakirjassa?
Sinä: Ovat.
Sinä: Minun on siis tarkoitus hoitaa asiat heidän puolestaan - olen vainajan ex-edunvalvontavaltuutettu ja tunnen pesän asiat parhaiten.
Pankki: Yleensä konttori edellyttää, että valtakirja olisi alkuperäinen ja konttori ottaa siitä kopion. Eli jos konttorille viedään skannattu versio, niin en osaa sanoa, että miten konttori asian ottaa.
Sinä: Pankista pitää joka tapauksessa ilmeisesti varata aika sitten kun kaikki paperit ovat valmiina?
Pankki: Kyllä tulee varata aika. Ajan voi varata heti, kun osakasselvitys on meillä valmistunut.
Sinä: Mutta osakasselvityksen alkuunpanemiseen riittää kun antaa paperit tiskin yli?
Pankki: kyllä vaan
Sinä: OK, eli täyttä selvyyttä ei tullut tuohon valtakirja-asiaan. Toivotaan parasta, posti kulkee niin toivottoman hitaasti valtameren yli.
Sinä: Näyttää siltä, että joudun vielä lähettämään muitakin alkuperäisiä asiakirjoja allekirjoitettavaksi eli ehkä kannattaisi varmuuden vuoksi laittaa vielä alkuperäinen valtakirjalomakekin mukaan?
Pankki: Ymmärrän kyllä, konttorista saa kyllä ohjeistusta tarkemmin, että miten olisi asioita järkevintä hoitaa, kun osakkaat eivät voi yhdessä asiaa hoitaa.
Pankki: Aina alkuperäiseen tulisi laittaa nimet ja konttori ottaa sitten kopiot omaan arkistoonsa.
Sinä: Kiitos sinulle, tämä riittää tässä vaiheessa :)
Pankki: Kiitos yhteydenotostasi! :)
Sinä: Mukavaa päivänjatkoa :)
Pankki: Kiitos samoin sinulle!



--

Oma tilanne:


Tänään unohdin puhelimeni kotiin. Aina jotain.


Väärä kuolinsyy

0
| tiistai 9. syyskuuta 2014
Luulin jo, etten tarvitsisi omaiseni kuolin(syy)todistusta mihinkään. Ei sitä kukaan minulle tarjonnutkaan. En edes tiennyt, mikä se oikeastaan on. Mutta vakuutuskorvauksen hakemukseen tarvitaan siitä kopio, ja siksi se oli hankittava.

Omaiseni hoitolaitoksesta  lähetettiinkin ripeästi kopio todistuksesta. Lääketieteen opiskelija oli allekirjoittanut todistuksen 4.6. eli neljäntenä päivänä omaiseni kuoleman jälkeen.

Lomakkeessa kerrotaan omaiseni nimi, vakituinen asuinmaa, henkilötunnus ja kuolinaika. Sen jälkeen on ruksattu kohta "varma". Toinen vaihtoehto olisi ollut "arvioitu". Myös viimeinen kotikunta on mainittu.

Sen jälkeen tulee kohta Kuolinsyyt. Kohdat Välitön kuolinsyy ja Välivaiheen kuolinsyyt sekä Muut kuolemaan myötävaikuttaneet merkittävät sairaudet, vammat ja tilat on jätetty täyttämättä.

Kohdassa Peruskuolemansyy lukee: Syykoodi: G30 Alzheimerin tauti.

Tiedättekin jo, että omaisellani EI ollut Alzheimerin tauti, tai jos oli, se ei ollut hänen pisimmälle edennyt sairautensa. Hänen aivokuvistaan näkyi, että hänellä on vaskulaarinen muistisairaus. Alzheimerin taudille tyypillisiä amyloidiplakkeja ei esimerkiksi ollut käytännössä ollenkaan näkyvissä, kun taas aivojen artrofia oli runsasta. Neurologian erikoislälääkäri piti aikanaan tärkeänä, että kaikki hoitohenkilökunta tietää oikean diagnoosin. Ja kyllä se omaiseni sairauskertomukseen merkittiinkin. Virallisissa papereissa silti aina vain kummitteli ensimmäinen, väärä diagnoosi.

Eihän sillä omaiselleni mitään merkitystä tietenkään ollut. Mutta vääristäähän väärä kuolinsyy tilastoja. Terveydenhoitojärjestelmämme ei vastakaan opi erottamaan muistisairauksia toisistaan, kun väärät diagnoosit hämärtävät tilannetta.

Omaisellani oli täysin tyypilliset vaskulaarisen muistisairauden oireet, mutta niitä ei tunnistettu perusterveydenhuollossa eikä erikoissairaanhoidossa. Ne tunnistettiin vasta yksityisellä terveysasemalla, jonne raahasin omaiseni, kun kukaan muu ei tuntunut olevan hänen hoidostaan kiinnostunut.

Alzheimer-kuolemien tilastoon tuli jälleen yksi turha luku.

Kuolemanluokaksi on merkitty Tauti. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet Ammattitauti, Tapaturma, Lääketieteellinen hoito tai tutkimustoimenpide, Itsemurha, Henkirikos, Sota ja Epäselvä. Jos kyseessä ei olisi ollut tauti, olisi pitänyt antaa poliisille ilmoittamisen päivämäärä.

Kuolinpaikkana on mainittu Terveydenhuollon palveluyksikkö.

Lisäksi todistuksessa lukee muun muassa: "Dementia tasaisesti edennyt. Toukokuusta alkaen syöminen ja lääkkeenotto tullut vaikeammaksi, yleistila heikentynyt. Kokonaistilanne huomioon ottaen tehty saattohoitopäätös 20.5.2014. Todettu rauhallinen exitus 1.6.

Lopuksi todetaan kuolemansyyn selvittämistapa: Lääketieteellinen kuolemansyyn selvitys, ei ruumiinavausta.

--

Oma tilanne:


Unohdin jälleen tänään työlasit kotiin työpöydälle, vaikka varta vasten laitoin ne koteloon. Käsi ei sitten kuitenkaan vienyt niitä laukkuun asti.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine