Keblinger

Keblinger

Mahdollisen rajoista ja edunvalvonnasta

1
| sunnuntai 26. tammikuuta 2014
En ole hylännyt blogia, vaikka tämä onkin vasta ensimmäinen kirjoitus tänä vuonna. Olen vain viime aikoina harjoitellut oman hyvinvointini asettamista etusijalle, jolloin aikaa kirjoittamiselle on jäänyt vähemmän. Kuvien palauttaminen blogiin on työn alla teknisellä neuvonantajallani.

Tämän aamun Helsingin Sanomissa uutisoitiin edunvalvojasta, jonka epäillään sallineen päämiehelle tärkeiden tavaroiden hukkaamisen huoneiston suursiivouksen yhteydessä. Päämiehen ystävät kummastelevat tilannetta: ainakin avaamattomia aterinpakkauksia ja käyttämättömiä liinavaatteita on kadonnut. Jätesäkkejä nähtiin kannettavan pakettiautoon.

Ymmärrän molempia osapuolia. On hyvä, että ystävät katsovat laitoshoitoon päässeen etujen perään. Virkamies-edunvalvoja voi tuntua kaukaiselta ja kylmältä, ja onhan se totta, että ei virkamies tiedä, millä tavaroilla on päämiehelle tunnearvoa. Närkästys on luonnollista.

Toisaalta laitoshoidossa oleva muistisairas ei enää kaipaa eikä tarvitse uusia aterimia eikä liinavaatteita eikä hän välttämättä muista edes, että ennen niin tärkeät esineet ovat hänen omiaan. On järkevää, että huoneisto on siivottu. Se, että tavaraa on kuljetettu pois, ei tarkoita, että olisi toimittu sairaan edun vastaisesti. Tavara on todennäköisesti myyty ja rahat tilitetty hänen pankkitililleen. Ja vaikka ne olisivat menneet ilmaiseksi kierrätykseenkin, ei välttämättä ole toimittu moitittavasti.

Edunvalvojan ensisijainen tehtävä on hoitaa päämiehen omaisuutta. Ystävien tehtävä on pitää sairaan puolta muuten. Molemmat ovat toimineet oikein.

Olen viime aikoina miettinyt paljon edunvalvonnan toimivallan rajoja sekä maistraatin määräämän edunvalvojan ja edunvalvontavaltuutetun toimivallan eroja.

Omaiseni asunnon myynnistä saadut rahat nimittäin makaavat edelleen hänen pankkitilillään. Tai eiväthän ne siellä makaa: pankki on toivottavasti lainannut ne jollekin pk-yritykselle, joka on niillä tehnyt investoinnin, jonka ansiosta Suomi nousee taantumasta.  Mutta en siis ole vielä sijoittanut rahoja, koska olen pohtinut, mitä muuta niillä voisi tehdä. Näin siksi, että omaiseni perillisillä on paljonkin ideoita rahojen käytöstä, tärkeimpänä nuorimman sukupolven opintovelkojen maksaminen. Ihan kannatettava ajatus sinänsä, mutta toimivaltani rajat tulevat tässä vastaan.

Omaisellani on myös puolisonsa kuolinpesän varoihin täysi hallintaoikeus, joka edunvalvontavaltakirjan nojalla on siirtynyt minulle. Olen päätellyt maistraatin ohjeista ja maistraatin lainopillisen neuvojan kanssa käymieni puhelinkeskustelujen perusteella, että voin hallita varoja varsin vapaasti, kunhan toteutan omaiseni taloudellista etua. Vapaus tarkoittaa tässä sitä, että minun ei tarvitse pyytää joka toimeen lupaa maistraatilta, kuten "virkaholhoojan" pitää. Koska omaiseni on valtakirjassa antanut minulle oikeuden hoitaa taloudellisia asioitaan, voin niitä hoitaa.

On kuitenkin kaksi asiaa, joita en voi tehdä:

1) En voi suostua siihen, että appeni kuolinpesä jaetaan perillisten kesken, vaikka se olisi nyt niin kätevästi rahana siellä tilillä. Omaisuuden hallintaoikeus on taloudellinen etu, josta ei voi luopua ilman korvausta. En myöskään voi käydä omaiseni puolesta neuvotteluja korvauksesta, koska yhtenä vastapuolena on omaiseni testamentin nojalla perheemme nuoriso eli liian läheinen sukulainen.

Jos appeni perintö haluttaisiin jakaa, minun tulisi hakea maistraatilta edunvalvojan sijainen toimimaan omaiseni puolesta tässä asiassa. Näin jäisi virkaholhoojan päätettäväksi, millä ehdoilla pesä voitaisiin jakaa. Yleensä hallintaoikeudesta luopumisen yhteydessä ajatellaan, että asunto-omaisuudesta saatava vuositulo olisi 5 % . Tämä tuotto kerrotaan iästä riippuvalla kertoimella. Koska omaiseni on jo hyvin iäkäs, hänen kertoimensa olisi 3. Näin ollen perillisten tulisi "maksaa" perinnön jakamisesta omaiselleni 3 x 5 % omaisuuden arvosta.

Tämän lisäksi perillisille tulisi tietenkin kuluja edunvalvojan käytöstä sekä lakimiehen palkkioista, kun omaisuus luetteloitaisiin uudelleen ja tehtäisiin perinnönjako. Omaiseni kuoltua tietenkin tehtäisiin jälleen perukirjoitus ja perinnönjako. Kulut siis vähintään tuplaantuisivat. Kun kyse on suhteellisen pienistä rahoista, kulut nousisivat mielestäni kohtuuttomiksi.

En usko, että appeni ja anoppini tiesivät, että hallintaoikeuden pidättäminen leskelle aiheuttaisi tällaisia ongelmia myöhemmin. Olen varma, että jos omaiseni olisi järjissään, hän tässä tilanteessa luopuisi hallintaoikeudestaan vastikkeetta ja antaisi jakaa puolisonsa perinnön. Toisaalta jos hän olisi järjissään, asuntoa ei olisi myyty eikä perinnön jakamisesta keskusteltaisi ollenkaan.

2) En voi antaa varoista lahjaa. Ainoastaan tavanomaiset syntymäpäivä- ym. lahjat ovat sallittuja. Tämä on nimenomaisesti mainittu maistraatin kirjallisissa ohjeissa. Ohje perustunee siihen, että lahja pienentää päämiehen omaisuutta, mikä ei ole hänen taloudellisten etujensa mukaista.

Näin ollen en voi antaa perillisille heidän toivomiaan varoja myöskään lahjana, en siltikään, vaikka he olisivat valmiita maksamaan siitä lahjaveron.

Mielestäni tämä kaikki osoittaa, että Suomen lainsäädäntö pitää varsin hyvin vanhojen ja sairaiden puolta. Edes perilliset eivät pääse ihan noin vain tyhjentämään muistisairaan tiliä omiin taskuihinsa.

--

Oma tilanne:

Menin keittiöön, mutta jouduin palaamaan takaisin, kun en muistanut, mitä minun piti siellä tehdä. Piti pestä lukulasit.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine