Kun tulimme huoneeseen, vaikutti siltä, että hän oli juuri kaatanut maitoa rinnuksilleen. Ruokalappu oli märkä, mutta vaatteet ja peitto sen alla säilyivät kuivina. Ruokana oli varmaankin ollut puuroa, koska sen rippeitä näkyi vielä hänen suupielissään.
Vaihdoin ruokalapun ja puolisoni juotti hänelle take away -mukista maitokahvia. Hän joi monta kulausta, mutta näytti sen jälkeen kärsivältä. Hänen asentonsa muuttui niin, että hän hieman nojasi tai kallistui eteenpäin oikealle. Hän nosti kättään hiukan enemmän kasvojensa suojaksi.
Puolisoni tulkitsi tämän niin, että omaistamme väsytti ja hän halusi nukkumaan. Omaisemme myönteli puolisoni johdatteleviin kysymyksiin. En uskonut ja sanoinkin sen, mutta puolisoni pyynnöstä laskin silti sairaalasängyn pääpuolta. Omaisemme ei kuitenkaan nojannut selkäänsä ja päätään patjaan, vaan pysyi entisessä, hankalan näköisessä asennossaan. Kyse oli jostakin muusta kuin väsymyksestä. Minua ärsytti.
Muistin saman asennon siltä kerralta, kun omaiseni oksensi heti ruokailun jälkeen. Tulkitsin, että hänellä oli paha olla. Lopulta puolisoni sai selville, että omaisemme vatsa oli tullut kipeäksi. Kehotimme häntä rentoutumaan ja nojaamaan päätään tyynyyn.
Kun tartuin omaiseni käteen, huomasin, että se oli erittäin viileä. Tähän asti hänen kätensä ovat aina olleet lämpimät.
Tunsin sääliä ja silitin hänen hiuksiaan. Häneltä pääsi heikko ääni. Tulkitsin sen mielihyväksi ja silitin lisää. Lisää epämääräistä ääntelyä ja vapinaa. Lopulta omaisemme sanoi heikosti: "Sattuu!". Hänen päälakensa olikin arka, ja lempeäksi tarkoitettu sively tuntui pahalta. Lopetin tietysti heti.
Mitä nyt sitten?
Tartuin runokirjaan. Rauhoitin hengitykseni ja aloin lukea Hellaakoskea ja Leinoa. Runojen rytmi jo itsessään oli hypnoottinen, ja pidin lisäksi huolta, että ääneni oli matala ja rauhoittava. Luin keväästä, kesäöistä, tähkäpäiden päällä täysikuista, unesta ja uneksimisesta.
Omaiseni nojasi päätään taaksepäin ja hänen kasvolihaksensa rentoutuivat. Puolisoni luuli, että hän nukahti. Minä tiesin, ettei hän nukkunut. Hänen silmänsä avautuivat raolleen aina, kun lopetin ja etsin uutta runoa. "Kaunista", hän sanoi. Valitettavasti käsillä olleissa teoksissa oli paljon kuolemaan ja kärsimykseen liittyviä tekstejä, joten en aina löytänyt sopivaa tarpeeksi nopeasti. Jo lapsena äidistään orvoksi jääneelle en halunnut lukea myöskään äidin hoivaa ihannoivia runoja, joita valikoimassa oli kymmeniä sivuja.
Luin ehkä viitisentoista minuuttia, ehkä en niinkään kauan. Omaisemme oli täysin tyyntynyt.
Olen kerran aikaisemmin seurannut elinvoiman hiipumista läheltä. Muistan, että vanhus valitti silloin jatkuvaa vilua. Hankimme hänelle joululahjaksi sähköllä lämpiävän peitteen. Loppiaisena tyhjensimme hänen huoneensa seuraavaa asukasta varten. Hän oli lähtenyt.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti