Lisäksi pakkasin mukaan monisatasivuisen "Runo on vapaa" -kokoelman. Ikäiseni muistavat valtavan suositun radio-ohjelman, jossa näyttelijät ja muut puheammattilaiset lausuivat kuuntelijoiden toiverunoja. Olin päättänyt, että äitienpäivänä eivät runot loppuisi kesken.
Vanhainkodin parkkipaikka oli lähes täynnä autoja, ja yhteistilaan oli katettu kakku- ja kääretorttukahvit. Henkilökuntaa näytti olevan paikalla ehkä hieman tavallista runsaammin. Tapasimme useita ulkonäöltä tuttuja hoitajia, jotka vuorotellen kävivät päivittelemässä, miten hauras omaisemme on.
Omaisemme oli nokosilla, mutta heräsi, kun sipsuttelimme hänen vuoteensa viereen. Hän sai auttaa kuohuviinipullon avaamisessa eikä kummastellut yhtään, kun kaivoimme samppanjalasin sijasta esiin nokkamukin. Hänellä oli vaikeuksia juoda siitäkin, koska mukia piti kallistaa. Sai hän lopulta suuhunsa muutaman pienen siemauksen.
Olin viipaloinut yhden (YHDEN!) mansikan pieneen Tupperware-rasiaan. Se tuli viipaleista ihan täyteen. Omaiseni imeskeli niitä mielellään, mutta ei niellyt, vaan sylki rippeet sormiinsa, rinnuksilleen tai paperiin, jos ehdimme ojentaa sen ajoissa. Puolet tästä yhdestä mansikasta jäi rasiaan.
Henkilökunta tuli kysymään, haluaisiko omaisemme kahvia. Kahvikin laitettiin nokkamukiin. Juomisen helpottamiseksi kaksi hoitajaa käänsi omaistamme yhteistuumin. Kun peitto oli hetken aikaa poissa, näin, että omaiseni piti käsiään tiukasti koukussa kyynärpäistä. Hoitaja ei saanut käsiä suoristetuiksi, vaikka yritti.
Toinen hoitaja viittasi tähän, kun meillä oli puhetta uudesta pyjamasta. Omaiseni vaatteiden pitää kuulemma olla ekstrajoustavia, koska kädet eivät enää liiku kuten ennen. Voin tuskin kuvitella, kuinka vaikeaa näiden linnunpoikasten pukeminen on.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti