Keblinger

Keblinger

Lohimureke ja mitä mieltä siitä pitäisi olla?

2
| maanantai 30. kesäkuuta 2014
Facebookissa levitetään ja kommentoidaan nyt ahkerasti tätä kuvaa:





Kuvan sanotaan olevan esimerkki siitä, millaisia aterioita ruokapalvelu toimittaa muistisairaalle. Olen tätä jo kommentoinut monissa viestiketjuissa, mutta koska sitä yhä jaksetaan ällistellä samoilla argumenteilla, palaan siihen vielä täällä.

Minulla herää tämän tai vastaavan kuvan nähdessäni aina kysymys kuvan aitoudesta. Kyllä minä sen uskon, että tämä annos on tuotu muistisairaan kotiin. Mutta mitä muuta hänelle tuotiin samassa yhteydessä? Siitä ei näy kuvaa. Yleensä ruokapalvelut jakavat annokset kylmään ja lämpimään osioon, kuten järkevää onkin. Jos tämä on annoksen lämpimän ruoan osuus ja lisäksi on tuotu kylmä kastike, salaatti ja jälkiruoka, saadaankin jo varsin tasapainoinen ateria.

Missä siis lisukkeet ovat? Mieleeni tulee ainakin kolme vaihtoehtoa:

1) Jakelu on epäonnistunut ja sairas on todellakin saanut vain tämän lämpimän ruoan osuuden. Silloin oikea toimintatapa on soittaa palvelunumeroon ja kertoa asiasta. Totta on, että muistisairas ei sitä yleensä pysty tekemään.
2) Kylmät lisukkeet ovat tulleet, mutta omaisen tullessa paikalle ne on jo syöty, jemmattu jonnekin tai laitettu roskikseen. Muistisairas ei muista, mitä niille on tapahtunut. Ainakin oma omaiseni söi erittäin usein ateriastaan vain nämä kylmät osuudet, ensimmäisenä jälkiruoan.
3) Kylmät lisukkeet ovat tulleet, mutta kuvan ottajan mielestä oli järkevämpää jakaa puolitotuus kuin koko totuus.

Keskustelun herättäminen ruokapalveluiden ruoan tasosta on varmaan paikallaan ja hyvä on herätellä siihenkin, että muistisairas ei tosiaan pysty pitämään omia puoliaan. Jos tällä kuvalla saadaan  joku sukulainen, naapuri tai ystävä piipahtamaan hieman useammin muistisairaan luona ruoka-aikaan, kuva on täyttänyt tavoitteensa. Nimittäin seurassa ruoka maistuu paremmin. Vähän heikompikin ruoka.

Minulla on tästä lisääkin sanottavaa, mutta en juuri nyt ehdi kirjoittaa enempää. Palaan yleisemmin asiaan muistisairaiden ravitsemuksesta myöhemmin.
--
Lisäys: Suomen Kuvalehden uutisesta ilmenee, että asia oli juuri niin kuin arvelinkin: ateriaan kuului myös kylmiä lisäkkeitä, muun muassa salaattia ja kastiketta.  Keskustelu kuitenkin jatkuu ja hyvä niin. Palaan tähän vielä itsekin, mutta välillä täytyy tehdä muuta.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/muistisairaan-ruoka-annoksesta-nousi-facebook-kohu-yrittaja-olemme-pizzataksi/?shared=45029-14e6cc9b-4




Paras neuvoni kuolinpesille

4
| lauantai 28. kesäkuuta 2014
Huolestuneet lukijat ovat vannottaneet minua jatkamaan blogia kuolemaan liittyvien taloudellisten järjestelyjen ja muun byrokratian merkeissä. Tottahan toki, niin teen. Ja tässä tulee paras neuvoni kuolinpesien osakkaille.

HANKKIKAA KÄTEISTÄ AJOISSA!

Tätä ei sanota missään, mutta neuvon noudattaminen pelastaa paljolta omaisen kuoleman jälkeisinä viikkoina, kun perukirjoitusta vielä valmistellaan. Nimittäin heti, kun tieto kuolemasta tavoittaa pankit, ne sulkevat menehtyneen läheisenne tilit, mitätöi pankkikortit ja lakkauttaa verkkopankkitunnukset. Ette enää saa rahaa ulos ilman byrokratiaa, jonka laajuus riippuu pankista.

Omaiseni pankki vaatii vainajan virkatodistuksen sekä valtakirjan jokaiselta kuolinpesän osakkaalta. Näiden kanssa voi mennä pankin konttoriin maksamaan laskuja ja ottamaan rahaa vainajan tililtä kuitteja vastaan. Kulut pitää siis maksaa ensin ja rahat saa vasta jälkikäteen. Eihän tämäkään mahdotonta ole toteuttaa, mutta jos osakkaat asuvat eri paikkakunnilla ja maissa, voi olla mukavaa tietää, että on helpompikin tapa.

Osa vainajan varoista voi aivan laillisesti olla käteisenä sillä hetkellä, kun hän kuolee. Muistisairaan kuolema ei tule koskaan täytenä yllätyksenä, joten tämä on helppo toteuttaa. Se, joka hoitaa hänen raha-asioitaan muutenkin, yksinkertaisesti nostaa tililtä rahaa. Käteistä.

Nämä varat voi sitten napata patjan alta, kun tulee aika maksaa kuolinpesän kuluja. Tilien sulkemisen ja perunkirjoituksen toimittamisen välinen aika voi olla kolme kuukautta tai enemmänkin. Ihannetilanteessa syrjään pantu käteinen kattaa kakki tällä välin maksettavaksi tulevat kulut, kuten hautaustoimiston laskun, hautajaisten esiintyjien kulut, vainajan viimeisen hoitomaksun ja mahdollisesti vuokrat.

Huomasin tämän mahdollisuuden vahingossa. Mietin, miten voisin hoitaa omaiseni kuolinpesän raha-asioita hänen kuolemansa jälkeen, vaikken ole pesän osakas. Päädyin siirtämään osan omaiseni varoista omalle varatililleni, jota pankki ei hoksaisi sulkea. En olisi oikeastaan saanut tehdä niin, koska edunvalvojan pitää huolehtia siitä, etteivät omat ja valvottavan varat mene sekaisin. Mietin, jäänkö kiinni ja entä sitten, jos jään.

Mutta sitten keskustelin työasioissa erään asianajajan kanssa ja hän mainitsi vainajan käteisvarat yhtenä perunkirjoituksessa lueteltavana asiana. Heureka! Nostin rahat pankkiautomaatista, ja yhtäkkiä ne eivät olleetkaan enää minun tililläni, vaan ne olivat omaiseni käteisvaroja. Täysin laillista.

Näiden käteisvarojen käyttö edellyttää tietenkin yhteisymmärrystä kuolinpesän osakkaiden kesken siitä, mitä kuluja pesästä maksetaan. Mutta se ei tässä tapauksessa ollut ongelma: osakkaat ovat vain tyytyväisiä, kun joku hoitaa asiat.
--

Oma tilanne:

Muistin tarkkailu ei nyt ole ollut asioista päällimmäisenä.


Minä muistan sinut

1
| torstai 26. kesäkuuta 2014


Minä muistan sinut
Kun aurinko paistaa
Minä muistan sinut
Kun kuulen honkien huminaa
Minä muistan sinut
Kun katson lakanaa valkeaa
Minä muistan sinut
Vaikka koitan unohtaa

Minä muistan sinut
Kun pilvet on hattaraa
Minä muistan sinut
Kun joku maailmaa parantaa
Minä muistan sinut
Kun pimeys lankeaa
Minä muistan sinut
Vaikka se on vaikeaa

Minä muistan sinut
Kun katson kurkien auraa
Minä muistan sinut
Kun kyydissä pelottaa
Minä muistan sinut
Kun lattia narahtaa
Ja minä muistan sinut
Kaikki sinusta muistuttaa

Minä muistan sinut
Kun lapset nauraa
Minä muistan sinut
Kun pakkanen paukahtaa
Minä muistan sinut
Kun joku jää ilman vanhempaa
Minä muistan sinut
Ja aina aion muistaa

Minä muistan sinut
Paremmin kuin ketään koskaan

Kyllä, tässä kohtaa kyyneleeni valuivat viimein aivan valtoimenaan. Alice Ujanen-Sipola ja Mikko Sipola esittivät Markku Impiön ja Kaija Kokkolan kappaleen hieman muokatuin sanoin äärimmäisen koskettavasti. Suru sai täydellisen ilmauksen.

Se oli myös symbolinen hetki. Kun puolisoni valitsi elämänurakseen musiikin, hänet lähestulkoon ajettiin pois kotoa. Ja nyt hän toi äitinsä siunaustilaisuuteen tämän helmen lahjaksi äidilleen ja häntä sureville: lauluoppilaistaan riipaisevimpiin tulkintoihin yltävän Alicen sekä Mikon, joka on paitsi omistautunut perheenisä, myös Suomen ensimmäinen Voice of Finland ja mahtava kitaristi.

Ennen kyyneleitä naurettiin. Tapasimme jo pysäköintipaikalla pari sukulaista ja omaisemme ystävän, joiden kanssa juttu luisti, jaettiin anekdootteja ja muisteltiin hauskoja hetkiä. Sama toistui siunaustilaisuuden jälkeen, kun veimme kukat Veteraainilehdon muistelupatiolle. Hautajaisista tuli sävyltään mielestäni juuri sellaiset kuin omaisemme toivoi. Ei liian synkät. Naurua sisältyi päivään vähintään yhtä paljon kuin itkua.

Saattoväkeä oli hyvin vähän. Tiesimme odottaa tätä: omaisemme läheisin oma sukuhaara oli ilmoittanut adressin yhteydessä, ettei heistä kukaan pääse paikalle. Se on ymmärrettävää, kun sentään ollaan juhannuksen jälkeisellä viikolla ja vielä keskellä viikkoa. Monet ovat lomamatkoilla ja jotkut töissäkin. Se hieman ihmetytti, ettei sotaveteraaneista tullut ketään, vaikka olin ilmoittanut omaiseni poismenosta heidän toimistoonsa ja kuolinilmoituskin oli lehdessä tammenlehvän kera. Mutta olipa sentään veteraanilippu.

Niin katoaa mainen kunnia. Omaisemme oli yksi ensimmäisistä kansainvälisistä suomalaisista. Hän oli mukana lähetystyössä ja liikkui YK-diplomaattina (tai no, ainakin rouvana) kulloisenkin asemamaansa parhaissa piireissä 1950- ja 1960-luvuilla. Nyt siitä oli jäljellä muisto vain.
Siunaustilaisuus oli kaunis, vaikka itse sanonkin. Punahonkainen arkku oli  hyvä valinta ja kalla-asetelma sen päällä  sopiva. Lähiomaisten laskettaviksi varatut kukat olivat minun makuuni räikeät, mutta puolisoni mielestä täsmälleen niin kuin piti: omaisemme oli kuulemma valokuvattukin juuri samanlaisten pinkkien pionien edessä kuin kukkalaitteessa oli. Minua kadutti, etten tilannut kukkia tuntemaltani luotettavalta floristilta vaan annoin hautaustoimiston hoitaa asian. No, pääasia, että puolisoni oli tyytyväinen.

Ihmeekseni pystyin hyvin lukemaan värssyt ja hoitamaan välttämättömät seremoniamestarin velvollisuudet, vaikka muun ajan vesi valui poskiani pitkin. Taaskaan ei yhtään tuntunut, että omaiseni olisi ollut paikalla. Surin ihan vain symbolisesti ja muodon vuoksi. Aitoa se silti oli. Hieman odottamatontakin, koska en ollut omaisemme poissaolon jälkeen itkenyt yhtään.

Päivän yllätys odotti kappelin etupenkillä: kirje, joka oli osoitettu omaisille. Sen sisällä oli toinen kirje, jonka päällä oli kälyni nimi. Koska vastaanottaja oli valtameren takana, uskalsin avata sen. Vanha, todennäköisesti lukioaikainen, ystävä pyrki uudistamaan yhteyden kälyyni. Hienoa! Nykyään on mahdollista pitää yhteyttä yli merten sähköpostin ja vaikka Facebookin välityksellä. Ehkäpä tässä kaksi vanhaa ystävää vielä saavat yhteyden toisiinsa.

Siitä tulikin mieleeni, että minua luultiin jälleen kälykseni. En ole mielestäni ollenkaan saman näköinen kuin puolisoni sisar, mutta kerta ei ollut ensimmäinen. Jostakin syystä puolisoni vieressä seisovan blondin oletetaan olevan hänen sisarensa eikä hänen vaimonsa. Mistähän tuokin johtuu?
Tässä vielä Kaija Koon versio Minä muistan sinut -biisistä - todella mietoa tavaraa Alicen ja Mikon esitykseen verrattuna:

--

Oma tilanne:

Olen muistanut ihan riittävästi.

Painavia päiviä

0
| tiistai 24. kesäkuuta 2014
Nämä päivät ennen hautajaisia ovat niin raskaita, että toivon vain, että ne olisivat jo ohi. Ehkä on kuvitelmaa, että siunaustilaisuus olisi taitekohta, mutta siihen minä panen toivoni.

Päivät ovat niin painavia, että ne rutistavat yöt alleen. Unen saantia helpottavassa lääkkeessä tulevat annostelun rajat vastaan eikä kipulääkkeen maksimi riitä. Ihan koko ajan sattuu. Vali vali vali. Mindfulness-harjoittelu auttaa pääsemään hentoiseen uneen pikkutunneilla.

Ja ne unet! Ne kaapivat mielen pohjamudista kaiken, mikä sinne on vuosikymmenten saatossa jäänyt. Yllättävän monta kerrostumaa.

Mutta se on ainakin tullut selväksi, että mieli ja ruumis ovat yhtä.

--

Oma tilanne:

Ei lisättävää.

Kenraaliharjoitus

0
| lauantai 21. kesäkuuta 2014
Turun Pyhän Ristin kappeli on betoniarkkitehtuurin helmi. Oikein masentava, matala bunkkeri, joka tuo mieleen  Stalinin vainojen museon, jonka näin jossakin entisen itäisen blokin maassa. Jos ei sitä lähestyessä ahdista, ei sitten missään. Mutta onhan se psykologisesti ihan oikein ajateltu. Sinne tullessa kuuluukin laskeutua suruun ja ahdistukseen, jotta papilla ja seremonialla on, mistä vapahtaa.

Nyt vaan ei ollut vapahdusta luvassa. Olimme menossa testaamaan reittiä kappelilta veteraanilehtoon, jotta osaamme johdattaa hautajaiskulkueen sinne torstaina. Ajatuksena on viedä kukat veteraanilehdon muistelupatiolle, jossa omaistamme varten on jo tyhjä laatta puolison kaiverretun laatan vieressä. Veteraanilehdossa on mahdollista myös pitää muistopuheita, jos sää sallii ja halukkuutta ilmenee.

Tiesin, että omaisemme on todennäköisesti jo siellä jossakin, ruumishuoneella, puettuna valkoiseen puuvillapaitaan ja aseteltuna punahonka-arkkuun. Taaskaan ei silti yhtään tuntunut siltä, että hän olisi läsnä.

Tutkimme rakennusta ja päättelimme, että varaamamme pienen kappelin sijainti sallii meidän kävellä suorinta tietä kappelin ohitse kohti hautuumaata, vaikka polku olisikin katkaistu köydellä, kuten se usein siunausten käynnissä ollessa on. Emmehän me voi häiritä kappelin saattoväkeä, jos saattoväki olemme me.

Hautuumaa oli vehreä ja hiljainen. Vain pari vierailijaa meidän lisäksemme. Reitti osoittautui helpoksi ja lyhyeksi. Omaisemme tyhjä laatta löytyi aivan muisteluseinän keskeltä.

Koska olimme pitkästä aikaa puolisoni kanssa yhtä aikaa vapaalla ja hereillä, halusin saada myös muut jäljellä olevat hautajaisasiat kuntoon. Olin toivonut, että puolisoni hoitaisi neuvottelut siunaustilaisuuden musiikista kanttorin kanssa, mutta alkumusiikki oli yhä vielä valitsematta. Ehdotin, että etsisin jotakin helppoa ja normaalia, ja puolisoni suostui, kunhan se ei olisi Albinionin Adagio (joka kai ei ole Albinionin ensinkään) tai Bachin Air.

Aloin googlata. Ensin tuli muutama huti, mutta Espoon seurakuntien sivuilta löytyi lupaava linkki. Kun laitoin sen soimaan, puolisoni sanoi heti, että tämä käy. Minun silmäni olivat jo kyynelissä, koska tunnistin mummini ja pappani hautajaisissa tunteitani soitelleet sävelet. Lindbergin Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Oikein hyvä, ja niin paljon käytetty, että sen pitäisi kuulua nuorenkin kanttorin ohjelmistoon.

Sitten valitsimme vielä värssyt. Se ei ollut kovin vaikeaa. Kuolinilmoituksen värssyn sävy oli isänmaallinen vieressä nököttävän tammenlehvän takia, mutta siunaustilaisuuteen halusimme toisen, lempeämmän sävyn. Se löytyi tutusta psalmista. Lausun arkun ääressä myös kälyni puolesta sanat, jotka ovat peräisin Siionin virrestä. Kälyni kertoi, että äidillä oli tapana laulaa virttä tuutulauluksi puolisolleni.

Nyt on kaikki valmista. Lähes.
--

Oma tilanne:

Näyttää siltä, että unohdin kalenterini koko juhannukseksi työpaikalle. Olen aika rampa ilman sitä, joten täytynee poiketa noutamassa. Kun vain muistaisin, milloin sähkölukko toimii! 

Langanpäiden solmintaa

0
| sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Omaisemme muutti laitokseen suoraan ensimmäiseltä sairaalakäynniltään palaamatta välillä kotiin. Hänen mukanaan kulki se varustus, jonka kanssa hän tuona aamuna lähti. Siis tietenkin myös käsilaukku ja laukussa muistilehtiö, lyijykynä, nenäliinoja, kaksi kampaa, huulipuna, lompakko ja kolikkokukkaro. Otin ne mukaani vasta hänen kuolinpäivänään.

Kolikkokukkaron vetoketjullisesta sivutaskusta löytyi avainnippu, jossa oli kolme avainta. Tunnistin ne tietenkin heti. Kaksi niistä ei enää sovi lukkoon, koska taloyhtiö vaihdatti lukot vain muutama kuukausi omaiseni muuton jälkeen. Mutta yksi on jo myydyn huoneiston turvalukon avain. Ihmettelinkin kauppakirjoja tehdessä, miksi avaimia oli niin vähän.

Laitoin asunnon uudelle omistajalle tekstiviestin, jossa tarjouduin tuomaan avaimen heille. Käyn tipauttamassa sen heidän postiluukustaan lähipäivinä.

Myös muutamia muita langanpäitä on saatu solmituiksi. Soitto omaiseni vanhalle ystävälle toi esiin, että entisestä tiiviistä luokkatoverikolmikosta on nyt jäljellä enää vain yksi, puhekumppanini, ja hänkin on niin huonossa kunnossa, ettei uskaltaudu siunaustilaisuuteen. Samanlainen vaikuttaa olevan muidenkin ystävien tilanne. Olemme lähettäneet muutaman tekstiviestin ja tehneet pari soittoyritystä, mutta varsin laihoin tuloksin. Useimmat ikätoverit ovat menneet edeltä
--

Oma tilanne:

Valmistin eilen keittoa painavassa emaloidussa valurautapadassa. Myöhään illalla laitoin tyhjän padan astianpesukoneeseen. Kun tänään avasin koneen luukun, näin, että pannunalunen oli edelleen kiinni padan pohjassa. Tulipa sekin kerran pestyä!

Päänvaivaa hautajaisista

0
| torstai 12. kesäkuuta 2014
Luulitteko, että hautajaisten järjestäminen on helppoa, hautaustoimistohan hoitaa kaiken? Niin minäkin luulin.

Hautajaisten järjestäminen voi varmasti olla helppoa, jos eletään Strömsössä, jossa koko suku on yhtä suurta perhettä, kaikilla on hyvät välit keskenään eikä kukaan koskaan kyseenalaista mitään. Mutta entä esimerkiksi, jos suvussa tai jossakin muualla lähistöllä lymyää joku, jota ei haluta paikalle? Pitääkö hänetkin tosiaan kutsua? Uskon, että tätä mietitään yllättävän monessa surutalossa. Veikkaan, että moni laittaa kuolinilmoituksen lehteen vasta hautajaisen jälkeen pelkästään estääkseen kutsumattomia tulemasta paikalle.

Mitä, jos joku aivan lähipiiristä ei ymmärrä, mitä järkeä koko seremoniassa on, tai haluaa jättäytyä jostakin muusta syystä pois? Johan hän hyvästeli poismenneen. Pitääkö tämä sallia vai onko pantava asialle joku älykäs lammaskoira, joka haukkuu lauman kokoon?

Hautajaiset, kuten muutkin isot taitekohdat ja niihin liittyvät seremoniat, paljastavat myös kipukohtia, pelkoja ja vaiettuja suvun salaisuuksia.

Eivät yllätykset onneksi aina ole kovin vakavia luonteeltaan. Dementin omaiseni hautajaisia järjesteltäessä paljastui, että lapsenlapsen kihlatun nimi olikin muuta kuin luultiin. Sitähän olettaisi, että  Willin* oikea nimi on William. Mutta hänpä paljastuikin Charlesiksi! Omassakin suvussani on muuan Sakke, joka ei todellakaan ole saanut kasteessa nimeä Sakari. Hän on Timo. Millä nimellä tällainen henkilö laitetaan kuolinilmoituksen omaisten luetteloon? Sillä nimellä, jolla hänet tunnetaan, vai oikealla nimellä? Ollako Will vai Charles? Kas siinä pulma, joka on ratkaistava ennen ilmoituksen painoon menoa. *nimet muutettu

Kirkot ja kappelit ovat julkisia paikkoja, jonne voi tulla kuka tahansa. Tuttavan kuolema on asia, joka jää mielen päälle niin, että siitä helposti kerrotaan myös tuttavan tuttaville. Näin tieto hautajaisista leviää helposti laajemmalti kuin alun perin ajateltiin. Eikä ketään voi estää tulemasta.

Seremonialla on kuitenkin seremonan muoto juuri sen takia, että tunneimpulssit pystyisivät aisoissa. Lienee harvinaista, että kukaan alkaisi arkun ääressä haastaa riitaa. Alkumusiikki kutsuu esiin surua ja ikävää, kukkien lasku arkulle hermostuttaa ja jännittää. Ensimmäinen virsi antaa tilaisuuden itkeä ja niistää nenänsä. Papin puhe päättyy yleensä valoisiin toivon ja jälleennäkemisen tunnelmiin. Siunaamissanat vakavoittavat. Toinen virsi ohjaa katseen jälleen eteenpäin. Loppumusiikki lohduttaa ja rauhoittaa. Tunteille on annettu paikka ja ne on ilmaistu, joten useimmat luultavasti poistuvat paikalta helpottuneina.

Uskoakseni kalmosta eroamiseen liittyy useimmissa yhteisöissä jokin seremonia. Julkinen tilaisuus vie pohjan väitteiltä, että henkilö ehkä sittenkin vielä elää jossakin omaistensa eristämänä. Se myös tukee lähiomaisten psyykkistä terveyttä. Jos leski yrittää kivuta arkkuun puolisonsa viereen tai isä pyrkii tekemään itsemurhan menetettyään lapsensa, eivät he pysty aikeitaan ainakaan siunaustilaisudessa toteuttamaan. Heidän on pakko hyvästellä vainaja, pakko kestää. Saattoväki tukee heitä siinä. Saattoväki on henkivartijoita koko sakki. Samalla se on heille tilaisuus tajuta, mitä on tapahtunut, ja surra sitä.

Seremonioita tarvitaan, jotta tosiasiat tulisivat hyväksytyiksi ja tunnustetuiksi. Niitä tarvitaan kaikissa elämän käännekohdissa, joihin liittyy suuria tunteita: rakkautta, vihaa, surua, kateutta, pettymystä, katumusta.

Ehkä väärinymmärretyin seremonia on häät. Se ei suinkaan ole ytimeltään kahden ihmisen ihanan rakkauden suloinen juhla, vaan tilaisuus, jossa ympäröivä yhteisö tunnustaa tosiasiat. Vai oletteko nähneet anoppia, joka roikkuu sulhasen rintapielessä kiljuen, että tuota huoraa et kyllä ota! Olette silti todennäköisesti tavanneet anopin tai pari, jotka olisivat halunneet tehdä niin. Häät ovat seremonia, jossa luodaan uusi yhteiskunnan perusyksikkö, perhe. Eikä sen seremonian jälkeen asiaan ole kenelläkään nokan koputtamista.

Sitäkin olen viime päivinä pohtinut, missä kohdassa tyttö- tai poikaystävästä tulee perheenjäsen. Jos naimisiin menosta on sovittu, ollaanko kihlapari? Entä jos on asuttu yhdessä 4 vuotta, mutta häistä ei ole ollut puhetta, ollaanko samanarvoinen pari kuin vuoden yhdessä asunut kihlapari? Entä kenen sana ratkaisee? Jos nuoren miehen mieleenkään ei ole tullut, että hän voisi kuulua avovaimonsa perheeseen, mutta avoapekset pitävät häntä vähintään 3/4 perheenjäsenenä, onko hän perheenjäsen vai ei?

Entä sitten tämä seikka, että onko edesmenneen sielu kenties yhä maan päällä tekemässä viimeisiä temppujaan? Loppuvatko ne hautajaisiin vai johonkin muuhun, vapaavalintaiseen ajankohtaan?

Itse en usko moiseen enkä ole sellaista kokenut. En usko, että kukaan pystyy kuoleman takaa vaikuttamaan elävien maailmaan. Sen sijaan pidän mahdollisena, että elävien järkytys vaikuttaa elottomaan. Jos täysorpo ihminen ei itke, kai on aivan ymmärrettävää, että hänen autonsa jämähtää liikkumattomaksi tai tietokoneensa sekoaa. Tai jos tarvitsee merkin, luonto kyllä järjestää sen.

En minäkään ole itkenyt. En ole myöskään nukkunut. Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä työterveyslääkäri kirjoitti reseptin, jossa luki päällä: nuijanukutus.

p.s. Kaikki tekstin tilanteet eivät ole tapahtuneet meillä. Köyhän paras huvitus on vilkas mielikuvitus, kuten mummini tapasi sanoa.

--

Oma tilanne:

On kyllä todella vaikeaa muistaa mitään, vaikka tiedän, että olen lievästi töppöillyt. Onneksi vain vähemmän tärkeissä asioissa.

Viikko surutalossa

0
| maanantai 9. kesäkuuta 2014
Sunnuntai
- Suruviesti saapui
- Vainajan hyvästely hoitolaitoksessa
- Soitot läheisimmille omaisille
- Tekstiviestit sukulaisille
- Tekstiviesti perhejuristille
- Tutustuminen seurakunnan hautausoppaaseen

Maanantai
- Suunnittelua ja neuvottelua omaisten kesken
- Papereiden kerääminen juristia varten

Tiistai
- Perhejuristin tapaaminen: perunkirjoitusvalmistelut käyntiin
- Hautaustoimiston valinta

Keskiviikko
- Soitto seurakunnan hautatoimistoon: siunausajan haarukointi
- Soitto sotaveteraaneihin menettelytavoista
- Soitto hautaustoimistoon
- Käynti hoitolaitoksessa kiittämässä hoitajia

Torstai
- Käynti hautaustoimistossa: arkun ja kukkien valinta ym.
- Päätös siunaustilaisuuden ajasta ja paikasta
- Päätös tilaisuuden luonteesta ja kutsumisen tavasta
- Yhteydenotto toivottuihin esiintyjiin

Perjantai
- Soitto siunaamisen toimittavalle papille
- Yhteydenpitoa muualla asuviin omaisiin
- Valmistautuminen toimituskeskusteluun

Lauantai
- Toimituskeskustelu papin kanssa: virret, tilaisuuden kulku
- Esitettävän kappaleen sanojen muokkaus

Sunnuntai
- Siunaustilaisuuden ohjelmalehtisen tekstin hahmottelu
- Yhteydenpitoa muualla asuviin omaisiin
- Vainajan tuttavien yhteystietojen keräämistä

Vielä tekemättä ainakin: neuvottelu kanttorin kanssa siunaustilaisuuden musiikista, kuolinilmoituksen tekstin hahmottelu, värssyjen valinta.

--

Oma tilanne:

Muisti pelaa täydellisesti. Tai sitten en ole vain ehtinyt huomata puutteita.

Itku ilman kyyneleitä

0
| keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Olen kova itkemään. Itkin vuolaasti, kun työkaverin mies menehtyi. Käytin viitisen nenäliinaa sellaisen henkilön hautajaisissa, jonka olin tavannut vain kerran ohimennen. Isovanhempieni poismenon jälkeen olin niin tolaltani, että hävetti.

Kysyin silloin äidiltäni, miten hän pystyi olemaan niin tyyni. Äitini vastasi, että kun hän oli seurannut oman äitinsä hiipumista läheltä, siihen oli ehtinyt tottua niin, ettei hautajaisissa tuntunut enää juuri miltään. Suru oli ikään kuin kulunut hiljalleen loppuun.

Minullekin kävi niin. Olen tarvinnut nenäliinaa ja silmäni ovat turvoksissa, mutta syyllinen on siitepölyallergia eikä suru. Silmäni kostuivat hieman, kun kävelimme puolisoni kanssa omaisemme osaston pitkää käytävää kohti ulko-ovea, kun olimme hyvästelleet hänet. Sen jälkeen ei mitään.

Aika näyttää, miten hautajaisissa käy.

Käytännön järjestelyissä ensimmäinen iso askel oli sen selvittäminen, saapuuko ulkomailla asuva puolisoni sisar hautajaisiin ja/tai perunkirjoituksiin. Jos hän haluaisi osallistua molempiin, siunaustilaisuutta pitäisi lykätä niin pitkälle, että perheemme asianajaja ehtisi valmistella perunkirjoituksen paperit.

Oli iso helpotus, että testamentin aikanaan laatinut asianajaja suostui hoitamaan omaisemme perunkirjoituksen ja perinnönjaon, vaikka onkin jo osa-aikaeläkkeellä. Tehtävä ei ole helpoin, koska omaisemme on asunut useaan eri otteeseen ulkomailla ja kuulunut eri seurakuntiin ja väestörekisteriin. Myös yhden rintaperillisen asuminen ulkomailla mutkistaa asiaa.

Perunkirjoituksen valmistelu muutamassa viikossa olisi erittäin haasteellista. Asianajaja selvensi meille myös, ettei perunkirjoitusta ja perinnönjakoa voida tehdä esimeriksi samana päivänä, koska perintö on tarkoitus jakaa rahana. Sitä ennen omaisemme vähäiset osakkeet ja rahastot pitää myydä ja purkaa, ja tämä tapahtuu perunkirjoituksen ja perinnönjaon välisenä aikana.

Puolisoni sisar kävi Suomessa viime kesänä, koska halusi tavata äitinsä mieluummin elävänä kuin arkussa. Kun hänellä on kotimaassaan parhaillaan menossa toinen iso elämäntilanteen muutos, päädyimme lopulta yhteisymmärryksessä siihen, ettei hän nyt hanki kalliita lentolippuja pakon edessä, vaan jää kotiin. Tämä myös vapautti meidät ja asianajajan aikatauluhuolista, sillä perunkirjoitukselle jäi nyt aikaa normaalit kolme kuukautta ja hautajaiset voidaan pitää ennen sitä.

Kun tämä päätös oli tehty, oli mahdollista soittaa seurakunnan hautatoimistoon siunaustilaisuuden ajankohdan haarukoimiseksi. Kävi ilmi, että ennen juhannusta ei enää onnistu. Juhannuksen jälkeen sen sijaan olisi useitakin vaihtoehtoja, joita jäimme harkitsemaan.

Omaisellamme on valmiiksi sovittu hautapaikka hautausmaan veteraanilehdossa. Hautatomistosta kerrottiin, ettei tuhkaa varten tarvitse hankkia uurnaa, koska seurakunta sirottelee sen omia aikojaan veteraanilehtoon paikkaan, jota meille omaisille ei kerrota. Seurakunnalla on tätä varten siirtouurna, josta tuhka sirotellaan. Omaisellemme tulee nimilaatta veteraanilehdon muistomerkkiin samoin kuin hänen edesmenneellä puolisollaankin on.

Koska omaisemme tuhkataan, siunaustilaisuus järjestetään krematorion läheisyydessä olevassa kappelissa. Niitä on kolme. Valitsemme todennäköisesti keskikokoisen, joka on nimeltään Pieni kappeli. Tästä keskustelemme lisää huomenna hautaustoimistossa. Muistotilaisuutta emme todennäköisesti järjestä, mutta asia on vielä hieman avoinna.

Tänään kävimme omaisemme hoitolaitoksessa tervehtimässä hoitajia ja noutamassa omaisemme lompakon, joka sunnuntaina oli lukon takana. Saimme mukaan myös hänen konjakkipullonsa, joka oli yhä puolillaan elämän vettä. Olisimme lahjoittaneet sen asukkaiden iloksi, mutta hoitajien mukaan asukkaissa ei tällä hetkellä ole juuri ketään, joka nauttisi iltahömpsystä. Omaisemme sai usein tilkan iltaisin ja saunan jälkeen, paitsi aivan viime viikkoina.

Tapasimme melkein kaikki hänestä huolehtineet hoitajat, joiden kanssa olimme vuosien mittaan keskustelleet. Kaikki puhuivat omaisestamme hymyhuulin: hän oli ihana ihminen, todellinen persoona (myönteisessä mielessä, kuten joku kiirehti lisäämään) ja jää mieleen poikkeuksellisella tavalla. Hän keskusteli mielellään ulkomaalaistaustaisten harjoittelijoiden kanssa englanniksi ja ruotsiksi, ja kiinnitti erityistä huomiota afrikkalaisiin opiskelijoihin, joilta hän kyseli opiskeluista ja kotioloista.

Keskustelimme myös omaisemme poikkeuksellisista taiteellisista lahjoista, jotka tulivat esiin vasta dementoitumisen myötä. Vuosi sitten kesäjuhlissa esillä olleita, taiturillisia vesiväritöitä ei enää löytynyt, vaikka etsintäpartio kävi kaapeilla. Mutta ei se mitään, koska minulla on niistä edustavat valokuvat. Hoitajat eivät muistuttaneet, miten itsepäinen omaisemme saattoi olla, vaan muistelivat hänen huumoriaan ja kanssakäymistään viereisen vuoteen asukkaan kanssa. On kuulemma harvinaista, että iäkäs potilas saa laitoksessa enää sellaisen yhteyden toiseen asukkaaseen. Heillä oli molemmilla hyvä tuuri. Ystävä meni edeltä, ja melko nopeasti sen jälkeen omaisemme tila heikkeni.

Jätimme osastolle ison hedelmäkorin. Omaisemmekin oli hedelmien ystävä, paitsi banaanien. Keniassa ja Ghanassa ne olivat perunan asemassa, ja kuka nyt perunaa herkkuhedelmänä pitäisi.

Uskon, että omaisemme erottui potilaana sen takia, ettei hänen tautinsa ollut Alzheimer, kuten useimmilla.Monet Alzheimer-potilaat ovat viimeiset vuodet täysin puhumattomia. Omaiseni, jonka muistisairaus oli toista sorttia, puhui viimeiseen iltaansa asti. Tokihan silloin jää paremmin mieleen.

Käynnistä jäi hyvä mieli.

--

Oma tilanne:

Kunpa muistaisin. Unettomuus vaivaa ja keskittyminen on vaikeaa.

Jäähyväiset toukokuussa

8
| maanantai 2. kesäkuuta 2014
Keskustelimme lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kotona noin yhteen asti yöllä omaisemme hautajaisjärjestelyistä: pitäisikö hautajaiset järjestää vai ei, ja keitä kutsuttaisiin? Omaisemme oli sanonut minulle usein, ettei halua hautajaisia. Mutta miten dementoitunut hän oli jo silloin? Aiheutammeko mielipahaa ystäville ja sukulaisille, jos noudatamme hänen toivettaan? Ja pitäisikö ottaa huomioon, että seremoniat eivät kuulu kveekareiden tapohin lainkaan?

Tarkistimme myös, että puhelimet ovat äänellisellä ja ladattuja. Sanoin, ettei laitoksesta soitettaisi meille keskellä yötä, vaan vasta aamulla, jos jotakin tapahtuisi.

Puhelimeni soi tasan kello 9. Tuttu hoitajan ääni kertoi, että omaisemme oli nukkunut rauhallisesti pois. Häneen oli illalla vielä saatu puheyhteys, mutta yöllä hengitys oli muuttunut pinnalliseksi ja hänelle oli annettu kipulääkettä. Kuolinajaksi merkittiin 8.40.

Puolisoni arveli, että omaisemme koki, että sunnuntaiaamu on hyvä aika lähteä. Vanhana opettajana hän odotti lukukauden päättymistä ennen kuin sulki oven takanaan. 

Oli kaunista ja vehreää, kun ajoimme ruosteisella kulkupelillämme laitoksen pihaan. Vierailuaika ei ollut vielä alkanut, mutta sisällä oli täysi tohina. Pyysin hoitajaa kertomaan puolisolleni saman kuin minulle, koska en oikein muistanut. Mietin, miten moni ympärillä kuuli ja ymmärsi, mistä puhuimme.

Omaisemme oli yhä saattohoitohuoneessa. Tosin minun mielestäni hän ei ollut lainkaan siellä. Avasin varovasti oven ja näin, että hänet oli peitetty kokonaan lakanalla ja valkoisella villapeitteellä. Yöpöydällä paloi lamppu, ikkuna oli raollaan. Minua pelotti ja ahdisti hiukan. Olisin halunnut nähdä hänen kasvonsa, mutten uskaltanut nostaa lakanaa hänen kasvoiltaan eikä puolisonikaan tehnyt niin. En olisi myöskään oma-aloitteisesti ottanut valokuvia, mutta kun puolisoni pyysi, tein niin.

Keräsin kassiin omaiseni tavarat sillä välin, kun puolisoni hyvästeli äitinsä. En itse pystynyt samaan. En pystynyt mieltämään, että lakanan alla olisi hän.

Kun lauantaina olin kävellyt hänen luotaan kotiin pienessä tihkusateessa, askeleni oli raskas ja minua itketti. Kitaristi soitti kävelysillan päässä lempeästi Greensleaves:

Sait multa kukkaset toukokuun
ja sen tuoksun sait sekä hurman muun.
Sait linnun laulun ja lämmön maan
ja se kaikki on ainiaan sun vaan.
Voi vaieta lintunen
ja on kerran päättyvä lento sen.
Voi häipyä vuodet pois,
mutta yhteinen onnemme ei vois

Sait syksyn tuulen ja talven jään
ja sait harmaat päivät ja poutasään.
Sait käydä taivalta vaarojen
ja sä kuljit kuin riemuiten tien sen.
Voi himmetä loiste kuun
ja voi syksy riipiä lehdet puun.
Voi häipyä vuodet pois,
mutta yhteinen onnemme ei vois

Hyvästelin hänet silloin. Kuukausi vaihtui, ja hän oli poissa.

--

Oma tilanne:

Olin vähällä pestä pyykkiä astianpesuaineella.

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine