Kenraaliharjoitus

Turun Pyhän Ristin kappeli on betoniarkkitehtuurin helmi. Oikein masentava, matala bunkkeri, joka tuo mieleen  Stalinin vainojen museon, jonka näin jossakin entisen itäisen blokin maassa. Jos ei sitä lähestyessä ahdista, ei sitten missään. Mutta onhan se psykologisesti ihan oikein ajateltu. Sinne tullessa kuuluukin laskeutua suruun ja ahdistukseen, jotta papilla ja seremonialla on, mistä vapahtaa.

Nyt vaan ei ollut vapahdusta luvassa. Olimme menossa testaamaan reittiä kappelilta veteraanilehtoon, jotta osaamme johdattaa hautajaiskulkueen sinne torstaina. Ajatuksena on viedä kukat veteraanilehdon muistelupatiolle, jossa omaistamme varten on jo tyhjä laatta puolison kaiverretun laatan vieressä. Veteraanilehdossa on mahdollista myös pitää muistopuheita, jos sää sallii ja halukkuutta ilmenee.

Tiesin, että omaisemme on todennäköisesti jo siellä jossakin, ruumishuoneella, puettuna valkoiseen puuvillapaitaan ja aseteltuna punahonka-arkkuun. Taaskaan ei silti yhtään tuntunut siltä, että hän olisi läsnä.

Tutkimme rakennusta ja päättelimme, että varaamamme pienen kappelin sijainti sallii meidän kävellä suorinta tietä kappelin ohitse kohti hautuumaata, vaikka polku olisikin katkaistu köydellä, kuten se usein siunausten käynnissä ollessa on. Emmehän me voi häiritä kappelin saattoväkeä, jos saattoväki olemme me.

Hautuumaa oli vehreä ja hiljainen. Vain pari vierailijaa meidän lisäksemme. Reitti osoittautui helpoksi ja lyhyeksi. Omaisemme tyhjä laatta löytyi aivan muisteluseinän keskeltä.

Koska olimme pitkästä aikaa puolisoni kanssa yhtä aikaa vapaalla ja hereillä, halusin saada myös muut jäljellä olevat hautajaisasiat kuntoon. Olin toivonut, että puolisoni hoitaisi neuvottelut siunaustilaisuuden musiikista kanttorin kanssa, mutta alkumusiikki oli yhä vielä valitsematta. Ehdotin, että etsisin jotakin helppoa ja normaalia, ja puolisoni suostui, kunhan se ei olisi Albinionin Adagio (joka kai ei ole Albinionin ensinkään) tai Bachin Air.

Aloin googlata. Ensin tuli muutama huti, mutta Espoon seurakuntien sivuilta löytyi lupaava linkki. Kun laitoin sen soimaan, puolisoni sanoi heti, että tämä käy. Minun silmäni olivat jo kyynelissä, koska tunnistin mummini ja pappani hautajaisissa tunteitani soitelleet sävelet. Lindbergin Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Oikein hyvä, ja niin paljon käytetty, että sen pitäisi kuulua nuorenkin kanttorin ohjelmistoon.

Sitten valitsimme vielä värssyt. Se ei ollut kovin vaikeaa. Kuolinilmoituksen värssyn sävy oli isänmaallinen vieressä nököttävän tammenlehvän takia, mutta siunaustilaisuuteen halusimme toisen, lempeämmän sävyn. Se löytyi tutusta psalmista. Lausun arkun ääressä myös kälyni puolesta sanat, jotka ovat peräisin Siionin virrestä. Kälyni kertoi, että äidillä oli tapana laulaa virttä tuutulauluksi puolisolleni.

Nyt on kaikki valmista. Lähes.
--

Oma tilanne:

Näyttää siltä, että unohdin kalenterini koko juhannukseksi työpaikalle. Olen aika rampa ilman sitä, joten täytynee poiketa noutamassa. Kun vain muistaisin, milloin sähkölukko toimii!