Minä muistan sinut

Minä muistan sinut
Kun aurinko paistaa
Minä muistan sinut
Kun kuulen honkien huminaa
Minä muistan sinut
Kun katson lakanaa valkeaa
Minä muistan sinut
Vaikka koitan unohtaa

Minä muistan sinut
Kun pilvet on hattaraa
Minä muistan sinut
Kun joku maailmaa parantaa
Minä muistan sinut
Kun pimeys lankeaa
Minä muistan sinut
Vaikka se on vaikeaa

Minä muistan sinut
Kun katson kurkien auraa
Minä muistan sinut
Kun kyydissä pelottaa
Minä muistan sinut
Kun lattia narahtaa
Ja minä muistan sinut
Kaikki sinusta muistuttaa

Minä muistan sinut
Kun lapset nauraa
Minä muistan sinut
Kun pakkanen paukahtaa
Minä muistan sinut
Kun joku jää ilman vanhempaa
Minä muistan sinut
Ja aina aion muistaa

Minä muistan sinut
Paremmin kuin ketään koskaan

Kyllä, tässä kohtaa kyyneleeni valuivat viimein aivan valtoimenaan. Alice Ujanen-Sipola ja Mikko Sipola esittivät Markku Impiön ja Kaija Kokkolan kappaleen hieman muokatuin sanoin äärimmäisen koskettavasti. Suru sai täydellisen ilmauksen.

Se oli myös symbolinen hetki. Kun puolisoni valitsi elämänurakseen musiikin, hänet lähestulkoon ajettiin pois kotoa. Ja nyt hän toi äitinsä siunaustilaisuuteen tämän helmen lahjaksi äidilleen ja häntä sureville: lauluoppilaistaan riipaisevimpiin tulkintoihin yltävän Alicen sekä Mikon, joka on paitsi omistautunut perheenisä, myös Suomen ensimmäinen Voice of Finland ja mahtava kitaristi.

Ennen kyyneleitä naurettiin. Tapasimme jo pysäköintipaikalla pari sukulaista ja omaisemme ystävän, joiden kanssa juttu luisti, jaettiin anekdootteja ja muisteltiin hauskoja hetkiä. Sama toistui siunaustilaisuuden jälkeen, kun veimme kukat Veteraainilehdon muistelupatiolle. Hautajaisista tuli sävyltään mielestäni juuri sellaiset kuin omaisemme toivoi. Ei liian synkät. Naurua sisältyi päivään vähintään yhtä paljon kuin itkua.

Saattoväkeä oli hyvin vähän. Tiesimme odottaa tätä: omaisemme läheisin oma sukuhaara oli ilmoittanut adressin yhteydessä, ettei heistä kukaan pääse paikalle. Se on ymmärrettävää, kun sentään ollaan juhannuksen jälkeisellä viikolla ja vielä keskellä viikkoa. Monet ovat lomamatkoilla ja jotkut töissäkin. Se hieman ihmetytti, ettei sotaveteraaneista tullut ketään, vaikka olin ilmoittanut omaiseni poismenosta heidän toimistoonsa ja kuolinilmoituskin oli lehdessä tammenlehvän kera. Mutta olipa sentään veteraanilippu.

Niin katoaa mainen kunnia. Omaisemme oli yksi ensimmäisistä kansainvälisistä suomalaisista. Hän oli mukana lähetystyössä ja liikkui YK-diplomaattina (tai no, ainakin rouvana) kulloisenkin asemamaansa parhaissa piireissä 1950- ja 1960-luvuilla. Nyt siitä oli jäljellä muisto vain.

Siunaustilaisuus oli kaunis, vaikka itse sanonkin. Punahonkainen arkku oli  hyvä valinta ja kalla-asetelma sen päällä  sopiva. Lähiomaisten laskettaviksi varatut kukat olivat minun makuuni räikeät, mutta puolisoni mielestä täsmälleen niin kuin piti: omaisemme oli kuulemma valokuvattukin juuri samanlaisten pinkkien pionien edessä kuin kukkalaitteessa oli. Minua kadutti, etten tilannut kukkia tuntemaltani luotettavalta floristilta vaan annoin hautaustoimiston hoitaa asian. No, pääasia, että puolisoni oli tyytyväinen.

Ihmeekseni pystyin hyvin lukemaan värssyt ja hoitamaan välttämättömät seremoniamestarin velvollisuudet, vaikka muun ajan vesi valui poskiani pitkin. Taaskaan ei yhtään tuntunut, että omaiseni olisi ollut paikalla. Surin ihan vain symbolisesti ja muodon vuoksi. Aitoa se silti oli. Hieman odottamatontakin, koska en ollut omaisemme poissaolon jälkeen itkenyt yhtään.

Päivän yllätys odotti kappelin etupenkillä: kirje, joka oli osoitettu omaisille. Sen sisällä oli toinen kirje, jonka päällä oli kälyni nimi. Koska vastaanottaja oli valtameren takana, uskalsin avata sen. Vanha, todennäköisesti lukioaikainen, ystävä pyrki uudistamaan yhteyden kälyyni. Hienoa! Nykyään on mahdollista pitää yhteyttä yli merten sähköpostin ja vaikka Facebookin välityksellä. Ehkäpä tässä kaksi vanhaa ystävää vielä saavat yhteyden toisiinsa.

Siitä tulikin mieleeni, että minua luultiin jälleen kälykseni. En ole mielestäni ollenkaan saman näköinen kuin puolisoni sisar, mutta kerta ei ollut ensimmäinen. Jostakin syystä puolisoni vieressä seisovan blondin oletetaan olevan hänen sisarensa eikä hänen vaimonsa. Mistähän tuokin johtuu?

Tässä vielä Kaija Koon versio Minä muistan sinut -biisistä - todella mietoa tavaraa Alicen ja Mikon esitykseen verrattuna:

https://www.youtube.com/watch?v=cemgGZ2HuYE 

--

Oma tilanne:

Olen muistanut ihan riittävästi.