En ole varma, asuiko omaiseni Lappeenrannassa lainkaan vanhempiensa kanssa. Ehkä, ehkä ei. Se tiedetään, että hänen molemmat vanhempansa kuolivat keuhkotuberkuloosiin jo hänen ollessaan pieni lapsi. Ensin isä, sitten äiti. Isä oli ammatiltaan rajavartija, joten hän tuskin oli osallistunut paljonkaan lapsen hoitoon, ja äiti oli pitkiä aikoja hoidettavana tuberkuloosiparantolassa. Tytöstä huolehtivat äidinäiti ja hänen uusi puolisonsa. Mutta sitten kuoli myös äidinäiti, eikä lapsiparka tainnut olla vielä toisella kymmenelläkään.
Äidinäidin kuoleman jälkeen tytön huoltajiksi määrättiin täti perheineen, koska äidinäidin sairauden aikana tytöstä huolehtinut pappa ei ollut hänelle mitään sukua. Omaiseni kertoi usein kohtauksesta, joka sattui Lappeenrannan rautatieasemalla. Tytön piti jättää siihenastinen kotinsa, koulutoverinsa ja kaikki tutut paikat ja ihmiset, liittyä tädin perheen joukkoon, matkustaa heidän kotipaikkakunnalleen ja aloittaa siellä uusi elämä.
Kun lähdön hetki koitti asemalaiturilla, tyttö purskahti sydäntäsärkevään itkuun. Se vetosi pappaan, joka tokaisi:
- Ei tyttöä voi noin jättää!
Pappa esti tytön nousun junaan ja vei tämän mukanaan takaisin kotiin. Tyttö sai pitää tutut turvaverkot, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Myös papan kunto heikkeni nopeasti, ja hän menehtyi ennen kuin holhotti oli täysi-ikäinen. Nuori tyttö jäi täysin yksin. Hän on kertonut, että pappa sanoi vain: - Tee niin kuin parhaaksi näet.
Omaiseni oli 18-vuotiaana jo nelinkertaisesti orpo: kaikki neljä hänestä huolehtinutta aikuista olivat kuolleet. Tämä asia oli hänelle arka koko hänen elämänsä ajan.
Toinen tarina, jonka kuulin usein, kertoikin siitä, miten omaiseni pahoitti mielensä, kun hänen miehensä sisar tervehti häntä keskellä toria: - No mitä orpotyttö! Lausahdus loukkasi omaistani todella. Että nimitti kaiken kansan kuullen orpotytöksi. Ja mistä hän oli saanut sen edes tietää?
Orpotyttö olisi tänään täyttänyt 90. Rauha hänen muistolleen.
Se, että omaiseni ponnisti niin hauraalta pohjalta kansainvälisen tason toimijaksi, tekee hänen elämästään poikkeuksellisen.
Turvattoman lapsuuden pitkä varjo kuitenkin näkyi, jos osasi katsoa. Parhaiten se näkyi siellä, missä toivoisi näkevänsä pelkkää rakkautta ja luottamusta, tukea ja turvaa. Se on sääli kaikkien kannalta. Orpotytön ja hänen lastensa.
--
Oma tilanne:
Soitin sovitun puhelun 15 minuuttia myöhässä, koska unohduin tekemään muuta. Minulle on käynyt yli 30-vuotisen työurani aikana niin vain pari kertaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti