Tässä on omaiseni viimeinen leposija. Tai oikeastaan ei ole. Hänen tuhkansa on haudattu ilman uurnaa lähistölle, ja tämä on paikka, jossa häntä voi muistella. Pystyisin osoittamaan kuvasta näin kaukaakin, millä kohdalla hänen pieni nimilaattansa on kivessä. Jotenkin hölmöä, mutta laatta tuntuu olevan täsmälleen oikealla paikalla, juuri siinä, mihin silmä osuu.
Kävimme siis katsomassa, että laatta on ruuvattu paikoilleen. On se. Hyvää pyhäinpäivää!
Tänä vuonna vainajain muistopäivällä on tavallista painavampi sanoma. Ei pelkästään dementin omaiseni poismenon takia, vaan kuolema on kulkenut läheltä useita kertoja. Eilen tuli vuoden viides suruviesti. Ei, ei sydänsairas isäni, vaan läheisen ystävämme isä. Hieno gentlemanni. Mutta ei 80-vuotiaan infarktipotilaankaan ennuste voi järin hyvä olla.
Missähän oma hautapaikkani on?
Onko se pienen maalaiskylän vaaleaksi maalatun puukirkon kupeessa? Vai ehkä täällä muistolehdossa lähellä omaiseni hautapaikkaa? Avioerossani ainoa asia mikä minua harmittaa on, että menetin hautapaikan Tampereen Kalevankankaalta. Ihan totta! Mahtava näköala.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti