Keblinger

Keblinger

Hyvää joulua!

1
| keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Vietämme nyt ensimmäistä joulua ilman omaistamme. Muutos on pienempi kuin voisi luulla: jo viime jouluna hänen vointinsa oli niin heikko, että vain käväisimme hoitokodissa.Tuo käynti jäi nyt pois eikä mitään uutta tullut tilalle. Emme esimerkiksi käyneet hänen haudallaan. Ajattelin sitä, mutta ohjelmaa oli muutenkin yhdelle päivälle yllin kyllin.

Tämä valokuva, josta teetin myös muutaman joulukortin, kuvastaa mielestäni hyvin vuoden tunnelmia. On ollut synkkiä varjoja, mutta myös kukkia ja kauneutta. Eikä elämän liekki sammu, se vain muuttaa muotoaan.

Olen oikeastaan helpottunut, kun se kaikki on ohi. On huojentavaa, ettei tarvitse ajatella omaisemme lähestyvää kuolemaa. Tietenkin on vain ajan kysymys, milloin lähipiirin seuraava vanhus ylittää rajan, mutta juuri nyt en halua pohtia sitäkään.

Dementin omainen toivottaa hyvää joulua ja onnellista vuotta 2015. Blogi todennäköisesti jatkuu, vaikka tuskin yhtä säännöllisenä kuin tähän asti.

Joulusiivous

0
| lauantai 20. joulukuuta 2014
Kuinkahan monta kertaa vielä tulen kehuneeksi, että nyt on kaikki hoidettu? Varmaan aika monta. Silti aina jostakin sukeltaa esiin vielä jotakin, joka muistuttaa omaisestani.

Minulle juhlan tuntu tulee siitä, että arjen hätäratkaisut on siivottu pois. Siis väärin päin hyllyyn työnnetyt kirjat, parittomat sukat, nurkkaan potkaistut kengät ja epämääräiset tavara- ja paperipinot. Tämän vuoden jäljiltä (työ)huoneeni näytti melkoisen räjähtäneeltä. Mapeissa ja kansioissa ei ollut tilaa enää yhdellekään uudelle aaneloselle, joten niitä oli pinoissa pöydällä. Tulostuspaperia sai kaivella vanhojen aikakauslehtien alta. Kirjekuoria piti ostaa lisää, koska entiset olivat kadoksissa.

Luulin ensin, että minun pitäisi hankkia uusia kansioita ja lehtikoteloita, vaikka hylly pullisteli niitä jo ennestään. Sitten tajusin: Ehei! Minähän saan lisää tilaa! Mahtavaa!

Tyhjensin hetkessä useita kansiollisia edeslmenneen omaiseni papereita kahteen pahvilaatikkoon. Eihän minun enää tarvitse varautua esittämään todisteita hänen terveydentilastaan tai raha-asioistaan hetkenä minä tahansa.  Pakkasin valtaosan aineistosta varastoon vietäväksi, jolloin sain kirjahyllyyn runsain mitoin vapaata tilaa.

Kun olin niin hyvään vauhtiin päässyt, jatkoin järjestelyä. Yllättävän monesta paikasta löytyi vielä omaiseni tavaroita. Olin vain laskenut niitä käsistäni jonnekin tai tunkenut ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan. Sivupöydällä lojui hänen lompakkonsa, jossa olivat kaikki kortit tallella. Myös silmälasit, kello ja suurennuslasi olivat vielä esillä. Näin ne joka kerta, kun otin itselleni nilkkasukat laatikosta.

Kokosin tavarat yhteen. En pystynyt heittämään mitään pois. Miten joku voi heittää toisen ihmisen henkilöllisyystodistuksen roskakoriin? Onhan se vähän eri asia kuin vanha yöpaita. Eikä kai minulla ole edes oikeutta päättää, mitä noille dokumenteille ja tavaroille tapahtuu. Perijät käykööt ne läpi, kun ehtivät, mutta ei minun sitä odotellessani tarvitse niillä omaa huonettani kuormittaa. Varastoon vain.

Vaikka tässä uhoan, niin joka kerta hiukan surettaa. Alan pala palalta ymmärtää, mitä katoavaisuus tarkoittaa.

Ahneus ja kohtuus

1
| perjantai 12. joulukuuta 2014
Otsikkona luki alun perin Oikeus ja kohtuus, tietenkin.

Minullahan ei ole missään vaiheessa ollut mitään oikeutta omaiseni varallisuuteen. En ollut hänen rintaperillisensä enkä mikään muukaan perillinen. Minua ei mainittu hänen testamentissaan. Jos olisi mainittu, minut olisi varmaankin suljettu siitä hyötyvän piirin ulko-, ei sisäpuolelle, kuten miniöille usein tehdään.

Miten näin pääsi käymään?

No siten tietenkin, että omaiseni testamentti tehtiin ennen kuin hänen muistisairautensa oli tullut ilmi.

Kun testamentti tehtiin, kenellekään ei varmasti tullut mieleen, että jonkun pitäisi joskus oikeasti hoitaa perittäviä ja heidän asioitaan eikä varsinkaan se, että hoitaja olisin minä käytännössä yksin. Jos se olisi tullut jonkun mieleen, sitä varten epäilemättä olisi varauduttu. Sellainen on ollut omaiseni suvussa tapana. Esimerkiksi lapsettoman täti-ihmisen koko omaisuus meni testamentilla sisarenpojalle, joka lupautui hoitamaan hautauksen ja perunkirjoituksen.

Kun omaiseni sairaus sitten huomattiin, teimme viralliset paperit, joiden mukaisesti oli hänen asioidensa hoitaja, mutta palkkiosta ei ollut koskaan mitään puhetta. Luultavasti omaiseni ajatteli, että saan osani perinnöstä puolisoni kautta. Hän ei nimittäin enää muistanut, että oli testamentissa siirtänyt puolisoni perinnön sukupolven yli hänen lapselleen.

En minä hoitanut omaiseni asioita rahojen takia. En ajatellut niitä ollenkaan. Vasta, kun perinnön jakamisen aika lähestyi, mieleeni tuli, että olisi oikeus ja kohtuus saada siitä osa.

Toinen perillisistä kertoikin hyvissä ajoin aikovansa antaa rahalahjan kiitokseksi työstä, jonka minä ja puolisoni olemme tehneet perittävän hyväksi. Ehdotus tuntui oikein hyvältä, enkä kursaillut ollenkaan, vaan totesin, että otan lahjan mielihyvin vastaan. Sitten aloin hiljaa mielessäni odottaa samanlaista tarjousta toiselta perilliseltä.

Sitä ei tullut.

Ajattelin, että minulle kuuluu siivu koko perinnöstä, ei vain toisen perillisen puolikkaasta. Kumpikaan perijä ei ollut pannut viime vuosina montaakaan tikkua ristiin omaisemme hyväksi. Itse asiassa heillä tuskin olisi ollut ylipäätään mitään perittävää, ellen olisi hoitanut asioita. Miksi toinen perijöistä olisi saanut ilmaiseksi sen, mistä toinen perijä maksoi? Tunsin silti itseni melkoisen ahneeksi, kun otin asian puheeksi nuoren perijän kanssa.

Hänelle asia taisi tulla aivan puskista. Tuskin hän ollut tullut ajatelleeksi, että olisi minulle mitään velkaa. Hän ajatteli varmaankin minun toimineen kaikessa pyyteettömästi, kuten vanhemmat yleensä tekevät. Mutta minusta olikin yhtäkkiä tullut vaativa.

Kaikki järjestyi enkä usko, että kenellekään jäi mitään isompaa hampaankoloon. Pidän saamiani lahjoituksia täysin riittävinä ja avokätisinäkin, vaikkeivät ne euroissa ole järisyttävän suuria. Moni käyttää vastaavan rahasumman yhteen perhelomaan. Mutta pieni oli koko perintökin.

Saan kohta kotiin vanhan sohvan, jonka verhoilutin lahjoitusrahoilla. Aion istua siinä joka päivä. Juu, toki korjautan myös puolisoni käytössä olevan sohvan. Ja kyllä vaan, vierastuolitkin! Jos jotakin vielä jää, taloyhtiön putkiremontti kyllä tulee nielemään sen viimeistä senttiä myöten.

--

Oma tilanne:

Nyt olen jo niin dementoitunut, etten enää kirjoittaessani muista, mitä huvittavia unohduksia olen päivien mittaan säilönyt muistiini.


 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine